Aina välillä kannattaa tarttua syötteihin. Sain linkin hesarin päivän pääkirjoitukseen, jossa pohditaan perheiden väheneviä voimavaroja. Linkkaajaa tuskastutti, ettei tuossa tarjota mitään uusia näkökantoja asiaan. Itselleni jokainen rivinväli tuntui kertovan lukemattomia uusia asioita, ja koska tällainen lapsi-, perhe-, lastensuojelu-, ja sosiaaliasiain eetos on jatkuvasti läsnä elämässäni, niin minulla heräsi paljon lisää sanottavaa aiheesta. Näenkin, että on aika avata laaja keskustelu aiheesta, ja jokainen, jolla on painavaa sanottavaa asiasta, voisi nyt astua esiin. Näin saamme kuuluville mielipiteitä ja toivottavasti jopa kelvollisia vaihtoehtoja tilanteen parantamiseksi.
Suomessa on vuoden sisään tapahtunut kuusi perhesurmaa, joista viidessä tapauksessa isä ja yhdessä tapauksessa äiti ovat surmanneet perheensä. Totta kai tämä kertoo, että yhteiskunnassamme oireillaan perheissä ja pahasti. Jotta tuollaiseen ratkaisuun olisi edes mahdollista päätyä, on se nähtävä ainoana mahdollisena. Ainoana keinona ja ratkaisuna. Perheensä surmaajan ajatusmaailma on siis suurella todennäköisyydellä hyvin lohduton ja vaihtoehdoton paikka. Hän kokee, ettei apua ole saatavilla tai sen hakeminen on mahdotonta. Tulevaisuus on merkityksetön käsite, pelkkää mustaa. Näitä perheitä on varmasti tuhansia, mutta koska kansanluonteeseemme on iskostettu, että avun tarvitseminen on häpeällistä, niin emme heitä kuule emmekä näe. Hienosti tuon häpeämisen kanssa sopii yhteen se, että toisten asioihin ei vain kuulu puuttua. Jokainen hoitakoon oman tonttinsa.
Miten tällaiseen tilanteeseen on mahdollista päätyä? Eikö Suomi ole hyvinvointivaltio? 90-luvun laman aikaan meillä ajettiin tehokkaasti alas sosiaalipalveluja, koska niistä oli mahdollista säästää. Tuolloin varoiteltiin, että näiden leikkausten satoa joudutaan korjaamaan vielä pitkään. Verovaroin kustannettavien yleisten hyvinvointipalveluiden leikkaaminen on aina huono vaihtoehto. Miksi aina viedään niiltä, joilla on vähiten, ja jotka huonoiten osaavat oikeuksiaan puolustaa? (Koska heillä ei ole rahaa eli painoarvoa eli vaikutusvaltaa. Lapset harvoin lobbaavat ja lounastavat kansanedustajien kanssa.) 90-luvun laman aikaisten palveluiden rapauttamisen satoa korjaa nyt viikatemies.
Jospa vain nuo tulipalot löydettäisiin ja saataisiin sammumaan jo kytemisvaiheessa.
Ne, jotka 90-luvulla jäivät työttömiksi, syrjäytyivät helposti, koska sosiaalipalvelut huononivat ja resurssit pienenivät. Välittömästi tästä kärsivät myös niiden perheiden lapset, joiden vanhemmat jäivät työttömiksi. Neuvolapalveluja alas ajettaessa oli hädässä olevien perheiden helppo lipsahtaa järjestelmästä ulos. Neuvolassa, jos missä, tulisi olla aikaa kohdata asiakkaat kunnolla ja kiireettömästi, mielellään vielä varmuuden vuoksi eli ennaltaehkäisevästi!
Sosiaalipalveluiden ei koskaan pitäisi olla pelkkää tulipalojen sammuttamista. Se vasta kalliiksi käykin. Ennaltaehkäisevä työ säästää valtiolle pitkän sentin. Vuorokausi lastensuojelulaitoksessa per asiakas on kuluiltaan muutaman satasen luokkaa. Miksei ennaltaehkäisevään työhön panosteta, miksei sitä kehitetä ja tueta siinä määrin, kuin tarvetta olisi? Miksi sosiaalialalla on niin monta toimijaa, jotka eivät tee kunnolla yhteistyötä? (Tätäkin on lailla rajoitettu mm. asiakastietojen luovuttamisen suhteen. Fiksua!) Mitä jäykempi byrokratian koneisto on, mitä virallisempi ja monitahoisempi, mitä useammassa paikassa vähävoimainen perhe joutuisi käymään saadakseen kaiken tarvitsemansa avun, niin sitä todennäköisemmin se jättää käymättä.
On olemassa hyvin paljon erilaisia kerhoja ja ryhmiä, joissa kotona oleva vanhempi voi pienten lastensa kanssa päivisin käydä. On kaupungin avoimia varhaiskasvatuspalveluja eli avoimia päiväkoteja ja avoimia musiikki- ja kuvataidekerhoja. On seurakuntien kerhoja, joissa on tarjolla monenlaista ohjelmaa. On yli 400 Mannerheimin lastensuojeluliiton perhekahvilaa ympäri maata. Toinen ja kolmas sektori ovat siis järjestäneet paljon palveluja taistellakseen perheiden yksinäisyyttä vastaan. Näin pitää ollakin, ja näistä on pidettävä kiinni. Mutta näihin eivät välttämättä ja luultavasti hakeudu he, joiden tunnelin päässä hämärtää.
Voisimmeko nimittää läheisemme neljänneksi sektoriksi? Olemme ulkoistaneet huolehtimisen palkkatyöksi. Se ei aina ole oikein. Yhteiskuntamme ydinyksikkö on perhe, joka tarkoittaa meille vain vanhempia ja lapsia. Tällä hetkellä mikään ei ole minulle niin kullanarvoista kuin tieto siitä, että 50% tulevan lapsemme isovanhemmista ja 50% tädeistä on puolen tunnin bussimatkan päässä. (Toinenkin puoli rientää avuksemme tarvittaessa aivan varmasti.) Minä aion hypätä nyytin kanssa siihen bussiin aina, kun ahdistaa. En ole koskaan lakannut kutsumasta lapsuudenperhettäni perheekseni. Siteet ovat vahvat ja läheiset, ja se on suuri onni ja autuus. He ovat minua ja lastamme varten, homman toimiessa myös toisin päin. Verisukulaisuudessa on velvoite huolehtimisesta ja rakastamisesta, vaikka lapsesi olisivat aikuisia. Se on ihmisyyttä se.
Toki on myös heitä, jotka väärinkäyttävät isovanhempien apua lastenhoidossa, mutta arjen avun puuttumisen ollessa suurempi ongelma, tulisi siihen mielestäni keskittyä. Yhden lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylää, siitä vanhasta viisaudesta ei pääse yli eikä ympäri.
"Perhe" on käsite, jonka ympärille on luotu niin vahva ja yleispätevä ihanne, ettei sitä kukaan voi toteuttaa. Paremmissakin piireissä on perheen lastina vähintään 20 vuoden asuntolaina, autolainat, työväsymystä ja tappelua siitä, kuka vie Jani-Petterin tänään soittotunnille, sen jälkeen jääkiekkotreeneihin ja kuka hoitaa huomenna taas saman kuvion. Isovanhemmat eivät ehdi auttamaan, koska asuvat joko liian kaukana tai ovat itse niin kiireisiä omien uriensa kanssa. Tätä jaksaakseen on kummallisen helppoa tyhjentää illalla vähän viinipulloa. Ja ehkä seuraavana iltana taas toinen. Koko korttitalo kaatuu perustuksiaan myöten, jos töistä tulee potkut. Sitten se viini vasta maistuukin, kunnes vaihtuu viinaan. Se kun on halvempaa.
Hulluutta. Kenenkään ei ole pakko omistaa asuntoa, luoda hulluna uraa tai harrastaa ohjatusti, jos se ei tunnu omalta jutulta. Luovuttaisiinpa ensin näistä hyvän elämän käsitteistä, tai järkeistettäisiin niitä. Jos ei ole pakko ylläpitää kulisseja tai tehdä vaikutusta keneenkään, pääsee perhe paljon helpommalla. Opetellaanpa vastaamaan rehellisesti kysymykseen "Mitä sulle kuuluu?" Jokainen ulos purettu huoli keventää sydäntä ja hartioita. Ei tarvitse odottaa siihen asti, että kysyjänä on joku muu kuin perheenjäsen.
Mutta jokainen päivähoidon, sairaanhoidon, terveydenhoidon, neuvolan, lastensuojelun ja koulun työntekijä on hommassaan asiakkaan hyvinvoinnin parhaaksi, joten heille varsinkin on vastattava rehellisesti tuohon kysymykseen. Ammattilaiset näkevät ja kuulevat työssään niin monenlaista, etteivät pienestä hätkähdä. He eivät myöskään tee työtään juoruillakseen ja herkutellakseen toisten ahdingolla, vaan auttaakseen. Siihen heidät on koulutettu ja sitä varten heillä on kattava verkosto käytettävissään.
Jokaisen ihmisläheiselle alalle hakeutuneen on myös syytä miettiä, miten voi tehdä työnsä parhaalla mahdollisella tavalla, ja mikä on työssä olennaisinta. Vaikka resurssit ovat kuinka niukassa, on asiakkaat aina kohdattava aidosti ja heidän on koettava, että hetki työntekijän kanssa on oikeasti heitä ja heidän asioidensa selvittämistä varten. Valittaminen työn raskaudesta ei auta, ellei ensin tee itse kaikkea voitavaansa työnsä järkeistämiseksi. Lämmin ja kiireetön kohtaaminen on mielestäni kaikkein tärkein asia. Kaikki muu on hienosäätöä.
Peräänkuulutan siis lämpöä ja inhimillisyyttä niin lähipiireissämme kuin ammatillisestikin. Byrokratia tuntuu olevan olemassa vain näitä kahta asiaa romuttaakseen, vaikka meillä kaikilla onkin paljon enemmän yhteistä kuin erottavaa. Välittäminen ja lähimmäisen hälyttävään tilanteeseen puuttuminen on suurinta rohkeutta. Nostan hattua äitiys- ja lastenneuvoloiden elintärkeälle, ennaltaehkäisevälle ja eteenpäin ohjaavalle työlle. Onneksi neuvoloiden toimintaan on taas panostettu ja laajoja ikävuositarkastuksia lisätty. Neuvola on kanava, joka tällä hetkellä parhaiten tavoittaa kaikki perheet.
Parahin Björn Wahlroos, tiedätkö kuinka monta vuotta sata neuvolaa toimisi täydellä teholla perheitä pelastaen, jos sinun omaisuutesi annettaisiin niiden käyttöön ja saataisiin palkattua lain edellyttämä määrä työntekijöitä? No, aika monta. Aika usein tulee mietittyä, että painotukset siinä, mitä yhteiskunnassamme pidetään tärkeänä, ovat todellakin päin männikköä. Kuka kääntää kelkan? Voisimmeko tehdä sen yhdessä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti