"Suvaitsevaisuus on nyt trendikästä."
...
Täh? Alkaa enenevissä määrin turhauttaa, miten harhaan ja epäolennaisuuksiin tämän presidentinvaalikampanjannoinnin aikana voidaankaan mennä. Haaviston kannattajien 'suvaisevaisuudelle' ovat mielellään lähteneet tuhahtelemaan monet tahot. Taas sitä iänikuista vastakkainasettelua. Voi kuinka me sitä rakastetaan. Vastakkainasettelun rakentaminen on niin kiehtovaa, ettei haittaa vaikka se aita estäisi meitä näkemästä nenäämme pidemmälle.
Mistä tässä sitten oikeasti on kyse? Maailma on muuttunut jo viimeisessä 20 vuodessa niin paljon, ettei sitä voi enää samaksi kutsuakaan. Järjestelmät ja rakenteet eivät ole pysyviä, pysyvää on vain muutos. Pysyvää voivat myös olla vahvat arvot ja ideat, joiden pohjalle yritämme rakentaa. Noiksi arvoiksi näkisin ihmisarvon ja kestävän kehityksen. Emme ole enää vuosiin eläneet yhtenäiskulttuurissa, Kekkoslovakiassa, johon monet haikailevat. Minun sukupolvelleni se ei ole enää edes haikailun kohde.
Minun sukupolveni miettii, miten tästä planeetasta jäisi jotakin jäljelle omille lapsillemme. Miten korvata uusiutumattomilla energianlähteillä toimivaa raskasta teollisuutta? Miten kulkea paikasta toiseen ympäristöystävällisesti? Miten taata lapsenlapsilleni mahdollisuus kuulla metsän hiljaisuus ja syödä puhdasta ruokaa? Miten voimme pitää yhteiskuntamme turvallisena ja meille kaikille parhaana mahdollisena paikkana elää?
Löytääkseen vastauksia näihin kysymyksiin on osattava päästää irti menneestä, koska se on liian kaukana takana. Harva luomamme järjestelmä toimii sujuvasti vastaten nykyajan haasteisiin. Puutteiden paikkailun sijasta olisi syytä repiä vanhat järjestelmät alas ja aloittaa puhtaalta pöydältä tarkoituksenmukaisia keinoja käyttäen. Tarvitaan siis uutta ja ennakkoluulotonta ajattelua. Tarvitaan läpinäkyvyyttä, avoimuutta ja keskustelua. Emme voi koteloitua kotimaamme helmoihin, kun planeettamme on yhteinen ja sitä koskevat päätökset tehdään maailmalla.
Olemme murroksessa, halusimme sitä tai emme. Monikulttuuristuminen on väistämätöntä, moniarvoistuminen on väistämätöntä, ilmastonmuutos on väistämätöntä. Turha siis harata niitä vastaan, vaan yrittää löytää keinot, joilla parhaiten pärjätään muuttuvassa maailmassa. Tarvitsemme kipeästi rohkeita edelläkävijöitä, jotka näkevät pitkälle tulevaisuuteen ja ennen kaikkea näkevät siellä mahdollisuuksia. Ilman muutoksia jämähdämme tähän tilanteeseen, jossa erot tuloissa ja hyvinvoinnissa kasvavat sietämättömän räikeiksi.
Ei meillä hei oikeasti kovin hyvin mene. Olemme kärkimaa työpaikkakiusaamisessa ja joka kymmenes työikäinen suomalainen syö masennuslääkkeitä. On perheitä, joissa syrjäytymisen kierre jatkuu jo kolmannessa polvessa. Elinkeinoelämän valtuuskunnan mukaan syrjäytyneitä 15-29-vuotiaita nuoria oli vuonna 2010 yhteensä noin 51 300. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan vuonna 2009 koko maassa tehtiin 79 651 lastensuojeluilmoitusta, jotka koskivat yli 53 000 eri lasta.
Tämänhetkiset presidentinvaalit ovat koonneet yhteen ihmisiä, jotka haluavat katsoa tulevaisuuteen rohkeasti ja ovat valmiita muutoksiin. Olemme voineet kanavoida toiveemme johonkin konkreettiseen, jonka eteen paiskimme nyt hartiavoimin töitä. Ja tokikin saamme pyyhkeitä kasvoillemme. Niin on aina kohdeltu edelläkävijöitä, se on maamme tapa. Olemme tosin saaneet luotua niin lämminhenkisen ja positiivisen yhteisön, ettemme voi kokea enää koskaan olevamme yksin ajatuksinemme. Tästä kiitämme Pekka Haavistoa, joka on ehdokkuudellaan saanut aikaan jotakin ainutlaatuista Suomen poliittisessa historiassa. Kansanliikkeen, joka innokkuudellaan ja luovuudellaan hakee vertaistaan.
Muutoksia ei tapahdu, ellei niitä tehdä. Kaikkia vaikutuksia ei voi etukäteen ennustaa, mutta parempaa kohti yrittäminen on aina tervetulleempaa kuin jäykin sormin vanhoihin kaavoihin takertuminen. Syviä haavoja ei laastareilla korjata. Suomessa on vallalla sairaalloinen konsensuksen etsiminen, joka on pitkään pakottanut toisinajattelijat suodattamaan puheenvuorojaan rajusti. Vaikka puolueet vaihtuisivat hallituksessa, on harjoitettava politiikka aina samanlaista. Meillä pelätään uusien latujen aukaisemista ja siitä aiheutuvia vastalauseita kuin ruttoa. Miksi?
Minä en halua nähdä sitä tulevaisuutta, jossa oman pesän puhtaana pitäminen on tärkeämpää kuin yhteinen hyvä. Se tulee johtamaan karmeuksiin. Ennen kuin on liian myöhäistä, voisimme viedä korkeaa osaamistamme maailmalle. Muun muassa vesiteknologiaamme ja rauhanturvaamistamme. Ennaltaehkäisemällä ja selvittämällä ongelmia niiden syntysijoilla teemme suurimman palveluksen meille ihan jokaiselle. Ennaltaehkäisemällä voisimme estää kolmannen maailmansodan syttymisen juomaveden loppumisen vuoksi. Näinhän on ennustettu. Suomella on Kanadan lisäksi runsaimmat makean veden juomavarat.
Miettikääpä sitä. Ja nähkää hyvät ihmiset vähän syvemmälle kuin mitä niihin homohuuteluihin takertuminen antaa puolin ja toisin ymmärtää.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste paha nykyaika. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste paha nykyaika. Näytä kaikki tekstit
torstai 2. helmikuuta 2012
perjantai 27. tammikuuta 2012
Ihmisyyden kunnioittamisesta
Nyt ei ole kyse enää pelkästään presidentinvaaleista. Suomessa on herännyt hälyttävän voimakas vihamielisyyden aalto erilaisuutta kohtaan. Kielenkäyttö on ala-arvoista, rumaa ja uskomattoman loukkaavaa. Samalla se on sivistymätöntä, sokeaa ja harkitsematonta. Tölväisyjen tekijät eivät tajua sanojensa voimaa. Tälläkin entisellä koulukiusatulla on nyt tullut mitta äyräitään myöten täyteen homo-, sivari- yms. huuteluiden kanssa. Haukut tekevät todellakin haavoja, joita monet joutuvat loppuelämänsä parantelemaan. Ei varmastikaan Pekka Haavisto, joka on maailman konfliktialueilla timantinkovaksi marinoitunut jätkä, mutta moni muu, joita netissä tällä hetkellä huutelevat vatipäät onnistuvat ehkä jopa tietämättään loukkaamaan.
Paljon näkyvyyttä saaneessa Kaikki elämästä -blogissa elintärkeään aiheeseen pureuduttiin jo jonkin verran. Lukekaapa tämä ajatuksia herättävä kirjoitus.
Kun sinä sanot kielteisen mielipiteesi Pekka Haaviston homoudesta, sanot kielteisen mielipiteesi homoudesta ylipäätään. Muun väittäminen on silkkaa tekopyhyyttä. Kun sinä sanot, ettei homo sovi presidentiksi, kiellät myös jokaisen muun homoseksuaalin suomalaisen mahdollisuuden olla ylpeä suomalaisuudestaan ja edustaa sitä maailmalla. Asetat seksuaalivähemmistöjen edustajat alemman luokan kansalaisiksi heidän yksittäisen ominaisuutensa perusteella. Ohitat ihmisen kokonaan. Ohitat hänen ajatusmaailmansa, mielipiteensä, tunteensa ja tekonsa. Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, ketä kannatat vaaleissa. Vastustaminen, mustamaalaaminen ja loanheittäminen ovat oman ehdokkaan kannattamisen ja kehumisen vastakohtia.
Mutta tiedättekös, tässä Haaviston leirissä toivotaan myös teille kiusaajille hyvää. Että jonakin mahdollisimman pian koittavana kauniina päivänä tajuatte peiliin katsoessanne jokaikisen ihmisen yhdenvertaisuuden. Että vähän katuisitte rumia sanojanne ja ottaisitte sydämiinne avoimuuden, lämmön ja ennakkoluulottomuuden turhan pelon sijasta. Homous ei tartu eikä ole vaarallista. Se ei ominaisuutena tee kantajastaan kykenemätöntä mihinkään. Emme voi antaa murrosiän epävarmuuden aalloissa ja kuohuissa kamppailevalle nuorisolle toisenlaista viestiä. Vuonna 2012 meidän on rohkaistava nuoria olemaan omia itsejänsä ja vastustettava kaikkea kiusaamista ja syrjimistä yhteiskunnassamme.
Jos joku nyt kehtaa lyödä pöytään sen kortin, että sotaveteraanit eivät taistelleet rintamalla, jotta kaksi miestä voisi tanssia keskenään Linnan juhlissa, niin minä haluan sanoa seuraavaa: ei heillä ollut vaihtoehtoa olla osallistumatta sotaan. Eivät he taistelleet heteronormatiivisen elämäntavan puolesta. He taistelivat sen puolesta, jotta heidän lapsensa ja lapsenlapsensa saisivat elää ja asua vapaasti vapaassa maassa. Luin facebookista hyvin liikuttavan kommentin, jossa keski-ikäinen nainen kertoi isänsä olevan 92-vuotias sotaveteraani ja äänestävän hyvillä mielin Pekkaa. 92-vuotias sotaveteraani on ymmärtänyt maailman muuttuneen 70 vuodessa. Miksi sen saman ymmärtäminen on joillekin ylitsepääsemättömän vaikeaa?
Sotaveteraanit eivät haluaisi kenenkään joutuvan sotimaan, vähiten lastensa ja lastenlastensa. Armeijan käymisen glorifiointi on aivan jonkun muun ryhmän kuin heidän keksintö. Sota on tragedia, jota on vältettävä viimeiseen asti. Siksi annan hyvin suuren painoarvon rauhantyölle ja sen kansainväliselle edistämiselle. Kunnioitan siviilipalvelusjärjestelmää ja sen suorittaneita hyvin paljon, koen heidän tehneen aidosti oman ratkaisunsa ja vuoden verran korvaamattoman tärkeää työtä yhteiskunnan hyväksi. Sairaalat, koulut, vanhainkodit, päiväkodit, kirjastot ja muut julkiset laitokset hyötyvät vuosittain suuresti siviilipalvelusmiesten työpanoksesta.
Muuten, minun molemmat vaarini olivat sotaveteraaneja. Niin myös rintamalle kadonnut, alaikäisenä vapaaehtoisena sotaan halunnut vaarini veli. Kunnioitan heitäkin kaikkia suunnattoman paljon. Rauha heidän kaikkien sieluilleen. Kunnioitus, soittaako se sanana kellojanne?
Täten toivotan rauhaa, rakkautta, yhdenvertaisuutta ja siistiä kampanjointia meille kaikille.
Paljon näkyvyyttä saaneessa Kaikki elämästä -blogissa elintärkeään aiheeseen pureuduttiin jo jonkin verran. Lukekaapa tämä ajatuksia herättävä kirjoitus.
Kun sinä sanot kielteisen mielipiteesi Pekka Haaviston homoudesta, sanot kielteisen mielipiteesi homoudesta ylipäätään. Muun väittäminen on silkkaa tekopyhyyttä. Kun sinä sanot, ettei homo sovi presidentiksi, kiellät myös jokaisen muun homoseksuaalin suomalaisen mahdollisuuden olla ylpeä suomalaisuudestaan ja edustaa sitä maailmalla. Asetat seksuaalivähemmistöjen edustajat alemman luokan kansalaisiksi heidän yksittäisen ominaisuutensa perusteella. Ohitat ihmisen kokonaan. Ohitat hänen ajatusmaailmansa, mielipiteensä, tunteensa ja tekonsa. Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, ketä kannatat vaaleissa. Vastustaminen, mustamaalaaminen ja loanheittäminen ovat oman ehdokkaan kannattamisen ja kehumisen vastakohtia.
Mutta tiedättekös, tässä Haaviston leirissä toivotaan myös teille kiusaajille hyvää. Että jonakin mahdollisimman pian koittavana kauniina päivänä tajuatte peiliin katsoessanne jokaikisen ihmisen yhdenvertaisuuden. Että vähän katuisitte rumia sanojanne ja ottaisitte sydämiinne avoimuuden, lämmön ja ennakkoluulottomuuden turhan pelon sijasta. Homous ei tartu eikä ole vaarallista. Se ei ominaisuutena tee kantajastaan kykenemätöntä mihinkään. Emme voi antaa murrosiän epävarmuuden aalloissa ja kuohuissa kamppailevalle nuorisolle toisenlaista viestiä. Vuonna 2012 meidän on rohkaistava nuoria olemaan omia itsejänsä ja vastustettava kaikkea kiusaamista ja syrjimistä yhteiskunnassamme.
Jos joku nyt kehtaa lyödä pöytään sen kortin, että sotaveteraanit eivät taistelleet rintamalla, jotta kaksi miestä voisi tanssia keskenään Linnan juhlissa, niin minä haluan sanoa seuraavaa: ei heillä ollut vaihtoehtoa olla osallistumatta sotaan. Eivät he taistelleet heteronormatiivisen elämäntavan puolesta. He taistelivat sen puolesta, jotta heidän lapsensa ja lapsenlapsensa saisivat elää ja asua vapaasti vapaassa maassa. Luin facebookista hyvin liikuttavan kommentin, jossa keski-ikäinen nainen kertoi isänsä olevan 92-vuotias sotaveteraani ja äänestävän hyvillä mielin Pekkaa. 92-vuotias sotaveteraani on ymmärtänyt maailman muuttuneen 70 vuodessa. Miksi sen saman ymmärtäminen on joillekin ylitsepääsemättömän vaikeaa?
Sotaveteraanit eivät haluaisi kenenkään joutuvan sotimaan, vähiten lastensa ja lastenlastensa. Armeijan käymisen glorifiointi on aivan jonkun muun ryhmän kuin heidän keksintö. Sota on tragedia, jota on vältettävä viimeiseen asti. Siksi annan hyvin suuren painoarvon rauhantyölle ja sen kansainväliselle edistämiselle. Kunnioitan siviilipalvelusjärjestelmää ja sen suorittaneita hyvin paljon, koen heidän tehneen aidosti oman ratkaisunsa ja vuoden verran korvaamattoman tärkeää työtä yhteiskunnan hyväksi. Sairaalat, koulut, vanhainkodit, päiväkodit, kirjastot ja muut julkiset laitokset hyötyvät vuosittain suuresti siviilipalvelusmiesten työpanoksesta.
Muuten, minun molemmat vaarini olivat sotaveteraaneja. Niin myös rintamalle kadonnut, alaikäisenä vapaaehtoisena sotaan halunnut vaarini veli. Kunnioitan heitäkin kaikkia suunnattoman paljon. Rauha heidän kaikkien sieluilleen. Kunnioitus, soittaako se sanana kellojanne?
Täten toivotan rauhaa, rakkautta, yhdenvertaisuutta ja siistiä kampanjointia meille kaikille.
sunnuntai 15. tammikuuta 2012
Puheenvuoro perheiden puolesta
Aina välillä kannattaa tarttua syötteihin. Sain linkin hesarin päivän pääkirjoitukseen, jossa pohditaan perheiden väheneviä voimavaroja. Linkkaajaa tuskastutti, ettei tuossa tarjota mitään uusia näkökantoja asiaan. Itselleni jokainen rivinväli tuntui kertovan lukemattomia uusia asioita, ja koska tällainen lapsi-, perhe-, lastensuojelu-, ja sosiaaliasiain eetos on jatkuvasti läsnä elämässäni, niin minulla heräsi paljon lisää sanottavaa aiheesta. Näenkin, että on aika avata laaja keskustelu aiheesta, ja jokainen, jolla on painavaa sanottavaa asiasta, voisi nyt astua esiin. Näin saamme kuuluville mielipiteitä ja toivottavasti jopa kelvollisia vaihtoehtoja tilanteen parantamiseksi.
Suomessa on vuoden sisään tapahtunut kuusi perhesurmaa, joista viidessä tapauksessa isä ja yhdessä tapauksessa äiti ovat surmanneet perheensä. Totta kai tämä kertoo, että yhteiskunnassamme oireillaan perheissä ja pahasti. Jotta tuollaiseen ratkaisuun olisi edes mahdollista päätyä, on se nähtävä ainoana mahdollisena. Ainoana keinona ja ratkaisuna. Perheensä surmaajan ajatusmaailma on siis suurella todennäköisyydellä hyvin lohduton ja vaihtoehdoton paikka. Hän kokee, ettei apua ole saatavilla tai sen hakeminen on mahdotonta. Tulevaisuus on merkityksetön käsite, pelkkää mustaa. Näitä perheitä on varmasti tuhansia, mutta koska kansanluonteeseemme on iskostettu, että avun tarvitseminen on häpeällistä, niin emme heitä kuule emmekä näe. Hienosti tuon häpeämisen kanssa sopii yhteen se, että toisten asioihin ei vain kuulu puuttua. Jokainen hoitakoon oman tonttinsa.
Miten tällaiseen tilanteeseen on mahdollista päätyä? Eikö Suomi ole hyvinvointivaltio? 90-luvun laman aikaan meillä ajettiin tehokkaasti alas sosiaalipalveluja, koska niistä oli mahdollista säästää. Tuolloin varoiteltiin, että näiden leikkausten satoa joudutaan korjaamaan vielä pitkään. Verovaroin kustannettavien yleisten hyvinvointipalveluiden leikkaaminen on aina huono vaihtoehto. Miksi aina viedään niiltä, joilla on vähiten, ja jotka huonoiten osaavat oikeuksiaan puolustaa? (Koska heillä ei ole rahaa eli painoarvoa eli vaikutusvaltaa. Lapset harvoin lobbaavat ja lounastavat kansanedustajien kanssa.) 90-luvun laman aikaisten palveluiden rapauttamisen satoa korjaa nyt viikatemies.
Jospa vain nuo tulipalot löydettäisiin ja saataisiin sammumaan jo kytemisvaiheessa.
Ne, jotka 90-luvulla jäivät työttömiksi, syrjäytyivät helposti, koska sosiaalipalvelut huononivat ja resurssit pienenivät. Välittömästi tästä kärsivät myös niiden perheiden lapset, joiden vanhemmat jäivät työttömiksi. Neuvolapalveluja alas ajettaessa oli hädässä olevien perheiden helppo lipsahtaa järjestelmästä ulos. Neuvolassa, jos missä, tulisi olla aikaa kohdata asiakkaat kunnolla ja kiireettömästi, mielellään vielä varmuuden vuoksi eli ennaltaehkäisevästi!
Sosiaalipalveluiden ei koskaan pitäisi olla pelkkää tulipalojen sammuttamista. Se vasta kalliiksi käykin. Ennaltaehkäisevä työ säästää valtiolle pitkän sentin. Vuorokausi lastensuojelulaitoksessa per asiakas on kuluiltaan muutaman satasen luokkaa. Miksei ennaltaehkäisevään työhön panosteta, miksei sitä kehitetä ja tueta siinä määrin, kuin tarvetta olisi? Miksi sosiaalialalla on niin monta toimijaa, jotka eivät tee kunnolla yhteistyötä? (Tätäkin on lailla rajoitettu mm. asiakastietojen luovuttamisen suhteen. Fiksua!) Mitä jäykempi byrokratian koneisto on, mitä virallisempi ja monitahoisempi, mitä useammassa paikassa vähävoimainen perhe joutuisi käymään saadakseen kaiken tarvitsemansa avun, niin sitä todennäköisemmin se jättää käymättä.
On olemassa hyvin paljon erilaisia kerhoja ja ryhmiä, joissa kotona oleva vanhempi voi pienten lastensa kanssa päivisin käydä. On kaupungin avoimia varhaiskasvatuspalveluja eli avoimia päiväkoteja ja avoimia musiikki- ja kuvataidekerhoja. On seurakuntien kerhoja, joissa on tarjolla monenlaista ohjelmaa. On yli 400 Mannerheimin lastensuojeluliiton perhekahvilaa ympäri maata. Toinen ja kolmas sektori ovat siis järjestäneet paljon palveluja taistellakseen perheiden yksinäisyyttä vastaan. Näin pitää ollakin, ja näistä on pidettävä kiinni. Mutta näihin eivät välttämättä ja luultavasti hakeudu he, joiden tunnelin päässä hämärtää.
Voisimmeko nimittää läheisemme neljänneksi sektoriksi? Olemme ulkoistaneet huolehtimisen palkkatyöksi. Se ei aina ole oikein. Yhteiskuntamme ydinyksikkö on perhe, joka tarkoittaa meille vain vanhempia ja lapsia. Tällä hetkellä mikään ei ole minulle niin kullanarvoista kuin tieto siitä, että 50% tulevan lapsemme isovanhemmista ja 50% tädeistä on puolen tunnin bussimatkan päässä. (Toinenkin puoli rientää avuksemme tarvittaessa aivan varmasti.) Minä aion hypätä nyytin kanssa siihen bussiin aina, kun ahdistaa. En ole koskaan lakannut kutsumasta lapsuudenperhettäni perheekseni. Siteet ovat vahvat ja läheiset, ja se on suuri onni ja autuus. He ovat minua ja lastamme varten, homman toimiessa myös toisin päin. Verisukulaisuudessa on velvoite huolehtimisesta ja rakastamisesta, vaikka lapsesi olisivat aikuisia. Se on ihmisyyttä se.
Toki on myös heitä, jotka väärinkäyttävät isovanhempien apua lastenhoidossa, mutta arjen avun puuttumisen ollessa suurempi ongelma, tulisi siihen mielestäni keskittyä. Yhden lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylää, siitä vanhasta viisaudesta ei pääse yli eikä ympäri.
"Perhe" on käsite, jonka ympärille on luotu niin vahva ja yleispätevä ihanne, ettei sitä kukaan voi toteuttaa. Paremmissakin piireissä on perheen lastina vähintään 20 vuoden asuntolaina, autolainat, työväsymystä ja tappelua siitä, kuka vie Jani-Petterin tänään soittotunnille, sen jälkeen jääkiekkotreeneihin ja kuka hoitaa huomenna taas saman kuvion. Isovanhemmat eivät ehdi auttamaan, koska asuvat joko liian kaukana tai ovat itse niin kiireisiä omien uriensa kanssa. Tätä jaksaakseen on kummallisen helppoa tyhjentää illalla vähän viinipulloa. Ja ehkä seuraavana iltana taas toinen. Koko korttitalo kaatuu perustuksiaan myöten, jos töistä tulee potkut. Sitten se viini vasta maistuukin, kunnes vaihtuu viinaan. Se kun on halvempaa.
Hulluutta. Kenenkään ei ole pakko omistaa asuntoa, luoda hulluna uraa tai harrastaa ohjatusti, jos se ei tunnu omalta jutulta. Luovuttaisiinpa ensin näistä hyvän elämän käsitteistä, tai järkeistettäisiin niitä. Jos ei ole pakko ylläpitää kulisseja tai tehdä vaikutusta keneenkään, pääsee perhe paljon helpommalla. Opetellaanpa vastaamaan rehellisesti kysymykseen "Mitä sulle kuuluu?" Jokainen ulos purettu huoli keventää sydäntä ja hartioita. Ei tarvitse odottaa siihen asti, että kysyjänä on joku muu kuin perheenjäsen.
Mutta jokainen päivähoidon, sairaanhoidon, terveydenhoidon, neuvolan, lastensuojelun ja koulun työntekijä on hommassaan asiakkaan hyvinvoinnin parhaaksi, joten heille varsinkin on vastattava rehellisesti tuohon kysymykseen. Ammattilaiset näkevät ja kuulevat työssään niin monenlaista, etteivät pienestä hätkähdä. He eivät myöskään tee työtään juoruillakseen ja herkutellakseen toisten ahdingolla, vaan auttaakseen. Siihen heidät on koulutettu ja sitä varten heillä on kattava verkosto käytettävissään.
Jokaisen ihmisläheiselle alalle hakeutuneen on myös syytä miettiä, miten voi tehdä työnsä parhaalla mahdollisella tavalla, ja mikä on työssä olennaisinta. Vaikka resurssit ovat kuinka niukassa, on asiakkaat aina kohdattava aidosti ja heidän on koettava, että hetki työntekijän kanssa on oikeasti heitä ja heidän asioidensa selvittämistä varten. Valittaminen työn raskaudesta ei auta, ellei ensin tee itse kaikkea voitavaansa työnsä järkeistämiseksi. Lämmin ja kiireetön kohtaaminen on mielestäni kaikkein tärkein asia. Kaikki muu on hienosäätöä.
Peräänkuulutan siis lämpöä ja inhimillisyyttä niin lähipiireissämme kuin ammatillisestikin. Byrokratia tuntuu olevan olemassa vain näitä kahta asiaa romuttaakseen, vaikka meillä kaikilla onkin paljon enemmän yhteistä kuin erottavaa. Välittäminen ja lähimmäisen hälyttävään tilanteeseen puuttuminen on suurinta rohkeutta. Nostan hattua äitiys- ja lastenneuvoloiden elintärkeälle, ennaltaehkäisevälle ja eteenpäin ohjaavalle työlle. Onneksi neuvoloiden toimintaan on taas panostettu ja laajoja ikävuositarkastuksia lisätty. Neuvola on kanava, joka tällä hetkellä parhaiten tavoittaa kaikki perheet.
Parahin Björn Wahlroos, tiedätkö kuinka monta vuotta sata neuvolaa toimisi täydellä teholla perheitä pelastaen, jos sinun omaisuutesi annettaisiin niiden käyttöön ja saataisiin palkattua lain edellyttämä määrä työntekijöitä? No, aika monta. Aika usein tulee mietittyä, että painotukset siinä, mitä yhteiskunnassamme pidetään tärkeänä, ovat todellakin päin männikköä. Kuka kääntää kelkan? Voisimmeko tehdä sen yhdessä?
Suomessa on vuoden sisään tapahtunut kuusi perhesurmaa, joista viidessä tapauksessa isä ja yhdessä tapauksessa äiti ovat surmanneet perheensä. Totta kai tämä kertoo, että yhteiskunnassamme oireillaan perheissä ja pahasti. Jotta tuollaiseen ratkaisuun olisi edes mahdollista päätyä, on se nähtävä ainoana mahdollisena. Ainoana keinona ja ratkaisuna. Perheensä surmaajan ajatusmaailma on siis suurella todennäköisyydellä hyvin lohduton ja vaihtoehdoton paikka. Hän kokee, ettei apua ole saatavilla tai sen hakeminen on mahdotonta. Tulevaisuus on merkityksetön käsite, pelkkää mustaa. Näitä perheitä on varmasti tuhansia, mutta koska kansanluonteeseemme on iskostettu, että avun tarvitseminen on häpeällistä, niin emme heitä kuule emmekä näe. Hienosti tuon häpeämisen kanssa sopii yhteen se, että toisten asioihin ei vain kuulu puuttua. Jokainen hoitakoon oman tonttinsa.
Miten tällaiseen tilanteeseen on mahdollista päätyä? Eikö Suomi ole hyvinvointivaltio? 90-luvun laman aikaan meillä ajettiin tehokkaasti alas sosiaalipalveluja, koska niistä oli mahdollista säästää. Tuolloin varoiteltiin, että näiden leikkausten satoa joudutaan korjaamaan vielä pitkään. Verovaroin kustannettavien yleisten hyvinvointipalveluiden leikkaaminen on aina huono vaihtoehto. Miksi aina viedään niiltä, joilla on vähiten, ja jotka huonoiten osaavat oikeuksiaan puolustaa? (Koska heillä ei ole rahaa eli painoarvoa eli vaikutusvaltaa. Lapset harvoin lobbaavat ja lounastavat kansanedustajien kanssa.) 90-luvun laman aikaisten palveluiden rapauttamisen satoa korjaa nyt viikatemies.
Jospa vain nuo tulipalot löydettäisiin ja saataisiin sammumaan jo kytemisvaiheessa.
Ne, jotka 90-luvulla jäivät työttömiksi, syrjäytyivät helposti, koska sosiaalipalvelut huononivat ja resurssit pienenivät. Välittömästi tästä kärsivät myös niiden perheiden lapset, joiden vanhemmat jäivät työttömiksi. Neuvolapalveluja alas ajettaessa oli hädässä olevien perheiden helppo lipsahtaa järjestelmästä ulos. Neuvolassa, jos missä, tulisi olla aikaa kohdata asiakkaat kunnolla ja kiireettömästi, mielellään vielä varmuuden vuoksi eli ennaltaehkäisevästi!
Sosiaalipalveluiden ei koskaan pitäisi olla pelkkää tulipalojen sammuttamista. Se vasta kalliiksi käykin. Ennaltaehkäisevä työ säästää valtiolle pitkän sentin. Vuorokausi lastensuojelulaitoksessa per asiakas on kuluiltaan muutaman satasen luokkaa. Miksei ennaltaehkäisevään työhön panosteta, miksei sitä kehitetä ja tueta siinä määrin, kuin tarvetta olisi? Miksi sosiaalialalla on niin monta toimijaa, jotka eivät tee kunnolla yhteistyötä? (Tätäkin on lailla rajoitettu mm. asiakastietojen luovuttamisen suhteen. Fiksua!) Mitä jäykempi byrokratian koneisto on, mitä virallisempi ja monitahoisempi, mitä useammassa paikassa vähävoimainen perhe joutuisi käymään saadakseen kaiken tarvitsemansa avun, niin sitä todennäköisemmin se jättää käymättä.
On olemassa hyvin paljon erilaisia kerhoja ja ryhmiä, joissa kotona oleva vanhempi voi pienten lastensa kanssa päivisin käydä. On kaupungin avoimia varhaiskasvatuspalveluja eli avoimia päiväkoteja ja avoimia musiikki- ja kuvataidekerhoja. On seurakuntien kerhoja, joissa on tarjolla monenlaista ohjelmaa. On yli 400 Mannerheimin lastensuojeluliiton perhekahvilaa ympäri maata. Toinen ja kolmas sektori ovat siis järjestäneet paljon palveluja taistellakseen perheiden yksinäisyyttä vastaan. Näin pitää ollakin, ja näistä on pidettävä kiinni. Mutta näihin eivät välttämättä ja luultavasti hakeudu he, joiden tunnelin päässä hämärtää.
Voisimmeko nimittää läheisemme neljänneksi sektoriksi? Olemme ulkoistaneet huolehtimisen palkkatyöksi. Se ei aina ole oikein. Yhteiskuntamme ydinyksikkö on perhe, joka tarkoittaa meille vain vanhempia ja lapsia. Tällä hetkellä mikään ei ole minulle niin kullanarvoista kuin tieto siitä, että 50% tulevan lapsemme isovanhemmista ja 50% tädeistä on puolen tunnin bussimatkan päässä. (Toinenkin puoli rientää avuksemme tarvittaessa aivan varmasti.) Minä aion hypätä nyytin kanssa siihen bussiin aina, kun ahdistaa. En ole koskaan lakannut kutsumasta lapsuudenperhettäni perheekseni. Siteet ovat vahvat ja läheiset, ja se on suuri onni ja autuus. He ovat minua ja lastamme varten, homman toimiessa myös toisin päin. Verisukulaisuudessa on velvoite huolehtimisesta ja rakastamisesta, vaikka lapsesi olisivat aikuisia. Se on ihmisyyttä se.
Toki on myös heitä, jotka väärinkäyttävät isovanhempien apua lastenhoidossa, mutta arjen avun puuttumisen ollessa suurempi ongelma, tulisi siihen mielestäni keskittyä. Yhden lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylää, siitä vanhasta viisaudesta ei pääse yli eikä ympäri.
"Perhe" on käsite, jonka ympärille on luotu niin vahva ja yleispätevä ihanne, ettei sitä kukaan voi toteuttaa. Paremmissakin piireissä on perheen lastina vähintään 20 vuoden asuntolaina, autolainat, työväsymystä ja tappelua siitä, kuka vie Jani-Petterin tänään soittotunnille, sen jälkeen jääkiekkotreeneihin ja kuka hoitaa huomenna taas saman kuvion. Isovanhemmat eivät ehdi auttamaan, koska asuvat joko liian kaukana tai ovat itse niin kiireisiä omien uriensa kanssa. Tätä jaksaakseen on kummallisen helppoa tyhjentää illalla vähän viinipulloa. Ja ehkä seuraavana iltana taas toinen. Koko korttitalo kaatuu perustuksiaan myöten, jos töistä tulee potkut. Sitten se viini vasta maistuukin, kunnes vaihtuu viinaan. Se kun on halvempaa.
Hulluutta. Kenenkään ei ole pakko omistaa asuntoa, luoda hulluna uraa tai harrastaa ohjatusti, jos se ei tunnu omalta jutulta. Luovuttaisiinpa ensin näistä hyvän elämän käsitteistä, tai järkeistettäisiin niitä. Jos ei ole pakko ylläpitää kulisseja tai tehdä vaikutusta keneenkään, pääsee perhe paljon helpommalla. Opetellaanpa vastaamaan rehellisesti kysymykseen "Mitä sulle kuuluu?" Jokainen ulos purettu huoli keventää sydäntä ja hartioita. Ei tarvitse odottaa siihen asti, että kysyjänä on joku muu kuin perheenjäsen.
Mutta jokainen päivähoidon, sairaanhoidon, terveydenhoidon, neuvolan, lastensuojelun ja koulun työntekijä on hommassaan asiakkaan hyvinvoinnin parhaaksi, joten heille varsinkin on vastattava rehellisesti tuohon kysymykseen. Ammattilaiset näkevät ja kuulevat työssään niin monenlaista, etteivät pienestä hätkähdä. He eivät myöskään tee työtään juoruillakseen ja herkutellakseen toisten ahdingolla, vaan auttaakseen. Siihen heidät on koulutettu ja sitä varten heillä on kattava verkosto käytettävissään.
Jokaisen ihmisläheiselle alalle hakeutuneen on myös syytä miettiä, miten voi tehdä työnsä parhaalla mahdollisella tavalla, ja mikä on työssä olennaisinta. Vaikka resurssit ovat kuinka niukassa, on asiakkaat aina kohdattava aidosti ja heidän on koettava, että hetki työntekijän kanssa on oikeasti heitä ja heidän asioidensa selvittämistä varten. Valittaminen työn raskaudesta ei auta, ellei ensin tee itse kaikkea voitavaansa työnsä järkeistämiseksi. Lämmin ja kiireetön kohtaaminen on mielestäni kaikkein tärkein asia. Kaikki muu on hienosäätöä.
Peräänkuulutan siis lämpöä ja inhimillisyyttä niin lähipiireissämme kuin ammatillisestikin. Byrokratia tuntuu olevan olemassa vain näitä kahta asiaa romuttaakseen, vaikka meillä kaikilla onkin paljon enemmän yhteistä kuin erottavaa. Välittäminen ja lähimmäisen hälyttävään tilanteeseen puuttuminen on suurinta rohkeutta. Nostan hattua äitiys- ja lastenneuvoloiden elintärkeälle, ennaltaehkäisevälle ja eteenpäin ohjaavalle työlle. Onneksi neuvoloiden toimintaan on taas panostettu ja laajoja ikävuositarkastuksia lisätty. Neuvola on kanava, joka tällä hetkellä parhaiten tavoittaa kaikki perheet.
Parahin Björn Wahlroos, tiedätkö kuinka monta vuotta sata neuvolaa toimisi täydellä teholla perheitä pelastaen, jos sinun omaisuutesi annettaisiin niiden käyttöön ja saataisiin palkattua lain edellyttämä määrä työntekijöitä? No, aika monta. Aika usein tulee mietittyä, että painotukset siinä, mitä yhteiskunnassamme pidetään tärkeänä, ovat todellakin päin männikköä. Kuka kääntää kelkan? Voisimmeko tehdä sen yhdessä?
lauantai 26. marraskuuta 2011
Mitä vapaus on?
Hei! Lueskelin läpi vanhempaa blogiani livejournalista ja löysin sieltä viime kesältä tällaisen tekstin, joka tuntui hyvinkin uudelleenjulkaisemisen arvoiselta. Se sisältää myös erittäin hyvän joululahjavinkin ihmisoikeuksista ja hyvästä musiikista kiinnostuneelle ihmiselle.
...
"olin eilen sopivasti altsu ja artsy, kävin annikin runofestivaaleilla nimittäin. nehän on pidetty jo monena vuonna tuolla melkein naapurissamme sijaitsevassa annikin puutalokorttelissa, mutta tänä vuonna remontin vuoksi oli tapahtumapaikkana väinö linnan aukio. ihan hyvin nuo hipit sinnekin sopivat. vaikka mikäs olen sanomaan, kun ekaa kertaa osallistuin tuohon tapahtumaan. ehkä niillä oli hyvinkin ikävä satavuotisia puutalonnurkkiaan.
ironisuus sikseen. saavuimme paikalle harmittavasti pikkasen myöhässä palefacen esityksen alkamisesta, mutta sekin mitä ehdimme kuulla, oli vakuuttavaa. ihana saarnaaja tuo mies. niin asiansa takana kuin voi olla. palefacen innoittamana ostin myyntikojusta amnestyn 50-vuotisjuhla-albumin Mitä vapaus on? onpa muuten hieno paketti! sisältää hyvien kotimaisten artistien (mm. arto tuunela, miikka koivisto, herra ylppö, tuomari nurmio, asa, ismo alanko, paula vesala, ville malja, jonna tervomaa...) tekemiä ja uudelleenversioimia kappaleita, joita ovat inspiroineet ihmisoikeustaistelijoiden kohtalot ja kokemat vääryydet.
levyn kansina toimii kirjanen, jossa nuo tarinat kerrotaan kouraisevasti. välillä tekee pahaa lukea sitä, ja onkin hyvä että tekee pahaa. siitä tietää, ettei sydän ole vielä kylmennyt. erityisesti oksetti kuvaus meksikon tapahtumista vuodelta 2006. kukkamyyjien häätöä vastustaneeseen protestiin osallistuneita naisia pidätettiin 47 ja raiskattiin ainakin 26. poliisien toimesta. poliisi on meksikossa pyhimys, joka ei koskaan tee mitään väärin. jotenkin kummasti siis noita hirviöitä ei ole saatu vastuuseen teoistaan. raiskausten tapahtuessa poliisitoverit hurrasivat ympärillä.
enpä tiedä, vihaanko mitään tässä maailmassa niin kuin patriarkaalista ylivaltaa ja naisten alistamista.
kirjaa lukiessa syntyy epäusko, että mitä vuotta ja missä maailmassa tässä oikein eletään. esimerkiksi venäjällä ihmisoikeusrikkomusten määrä ja vakavuus on jotakin käsittämätöntä. ihmisoikeuksien puolustajia pidätetään tekaistujen syytteiden nojalla ja pidetään vangittuina, kidutetaan ja asioiden käsittelyä lykätään kerta toisensa jälkeen. vierailuja ei välttämättä sallita kuten ei myöskään asianajajan hankkimista.
anna politkovskaja ammuttiin kotitalonsa hissiin vuonna 2006. siitä tapauksesta ei mielestäni tulisi vieläkään vaieta. uusi tieto minulle oli, että anna oli matkalla neuvottelemaan beslanin koulukaappauksen rauhanomaisesti hoitamiseksi syyskuussa 2004, mutta hänet myrkytettiin lentokoneessa matkalla paikan päälle pohjois-ossetiaan. anna myrkytettiin todennäköisesti siksi, ettei koulukaappausta saataisi ratkaistua rauhanomaisin keinoin. (tämä oletus on suora lainaus amnestyn julkaisusta.)
kuinkas sitten kävikään? wikipedia kertokoon teille koruttoman totuuden. oliskohan viattomien lasten tappaminen vihalistallani toisena asiana. ja ihan turhan takia. tai siis siksi, että saataisiin nostatettua vihaa tsetseenejä kohtaan. kukaan mukana olleista lapsista ei tule toipumaan tuosta koskaan täydellisesti.
jos anna politkovskaja olisi päässyt ajoissa paikalle neuvottelemaan kaappaajien kanssa, olisi tilanne voinut päättyä aivan toisin. en nyt väitä, että sieltä koulusta olisi tultu ulos käsi kädessä rauhanlauluja laulaen ja pistetty yhteistanssiksi pihalla, mutta jotenkin toisin kuitenkin. anna oli kuitenkin perehtynyt tsetsenian tilanteeseen ja tutustunut moniin paikallisiin toimittajan työssään.
tässä oli vain yksi yksityiskohtainen esimerkki venäjän mätyydestä ja hallituksen kyseenalaisista toimintatavoista. ja ne tapahtuu tuossa rajan takana. en tiedä, mitä suomi tai suomalaiset voisivat asialle tehdä, muuta kuin tehdä selväksi, että tuollainen toiminta on tuomittavaa ja kertoa avoimesti naapurimaan epäkohdista.
amnestyn juhlajulkaisuun voi tutustua takemmin täällä, ja kuunnella kahta levyn kappaleista.
muistakaa, että tärkeimmät tarinat ovat totta. jos haluat tukea hyvää työtä, saada paljon ajateltavaa ja levyllisen hyvää musiikkia 25 euron hintaan, niin osta tuo paketti ihmeessä. se voi olla lähtölaukaus sinunkin ihmisoikeusaktivismillesi."
...
"olin eilen sopivasti altsu ja artsy, kävin annikin runofestivaaleilla nimittäin. nehän on pidetty jo monena vuonna tuolla melkein naapurissamme sijaitsevassa annikin puutalokorttelissa, mutta tänä vuonna remontin vuoksi oli tapahtumapaikkana väinö linnan aukio. ihan hyvin nuo hipit sinnekin sopivat. vaikka mikäs olen sanomaan, kun ekaa kertaa osallistuin tuohon tapahtumaan. ehkä niillä oli hyvinkin ikävä satavuotisia puutalonnurkkiaan.
ironisuus sikseen. saavuimme paikalle harmittavasti pikkasen myöhässä palefacen esityksen alkamisesta, mutta sekin mitä ehdimme kuulla, oli vakuuttavaa. ihana saarnaaja tuo mies. niin asiansa takana kuin voi olla. palefacen innoittamana ostin myyntikojusta amnestyn 50-vuotisjuhla-albumin Mitä vapaus on? onpa muuten hieno paketti! sisältää hyvien kotimaisten artistien (mm. arto tuunela, miikka koivisto, herra ylppö, tuomari nurmio, asa, ismo alanko, paula vesala, ville malja, jonna tervomaa...) tekemiä ja uudelleenversioimia kappaleita, joita ovat inspiroineet ihmisoikeustaistelijoiden kohtalot ja kokemat vääryydet.
levyn kansina toimii kirjanen, jossa nuo tarinat kerrotaan kouraisevasti. välillä tekee pahaa lukea sitä, ja onkin hyvä että tekee pahaa. siitä tietää, ettei sydän ole vielä kylmennyt. erityisesti oksetti kuvaus meksikon tapahtumista vuodelta 2006. kukkamyyjien häätöä vastustaneeseen protestiin osallistuneita naisia pidätettiin 47 ja raiskattiin ainakin 26. poliisien toimesta. poliisi on meksikossa pyhimys, joka ei koskaan tee mitään väärin. jotenkin kummasti siis noita hirviöitä ei ole saatu vastuuseen teoistaan. raiskausten tapahtuessa poliisitoverit hurrasivat ympärillä.
enpä tiedä, vihaanko mitään tässä maailmassa niin kuin patriarkaalista ylivaltaa ja naisten alistamista.
kirjaa lukiessa syntyy epäusko, että mitä vuotta ja missä maailmassa tässä oikein eletään. esimerkiksi venäjällä ihmisoikeusrikkomusten määrä ja vakavuus on jotakin käsittämätöntä. ihmisoikeuksien puolustajia pidätetään tekaistujen syytteiden nojalla ja pidetään vangittuina, kidutetaan ja asioiden käsittelyä lykätään kerta toisensa jälkeen. vierailuja ei välttämättä sallita kuten ei myöskään asianajajan hankkimista.
anna politkovskaja ammuttiin kotitalonsa hissiin vuonna 2006. siitä tapauksesta ei mielestäni tulisi vieläkään vaieta. uusi tieto minulle oli, että anna oli matkalla neuvottelemaan beslanin koulukaappauksen rauhanomaisesti hoitamiseksi syyskuussa 2004, mutta hänet myrkytettiin lentokoneessa matkalla paikan päälle pohjois-ossetiaan. anna myrkytettiin todennäköisesti siksi, ettei koulukaappausta saataisi ratkaistua rauhanomaisin keinoin. (tämä oletus on suora lainaus amnestyn julkaisusta.)
kuinkas sitten kävikään? wikipedia kertokoon teille koruttoman totuuden. oliskohan viattomien lasten tappaminen vihalistallani toisena asiana. ja ihan turhan takia. tai siis siksi, että saataisiin nostatettua vihaa tsetseenejä kohtaan. kukaan mukana olleista lapsista ei tule toipumaan tuosta koskaan täydellisesti.
jos anna politkovskaja olisi päässyt ajoissa paikalle neuvottelemaan kaappaajien kanssa, olisi tilanne voinut päättyä aivan toisin. en nyt väitä, että sieltä koulusta olisi tultu ulos käsi kädessä rauhanlauluja laulaen ja pistetty yhteistanssiksi pihalla, mutta jotenkin toisin kuitenkin. anna oli kuitenkin perehtynyt tsetsenian tilanteeseen ja tutustunut moniin paikallisiin toimittajan työssään.
tässä oli vain yksi yksityiskohtainen esimerkki venäjän mätyydestä ja hallituksen kyseenalaisista toimintatavoista. ja ne tapahtuu tuossa rajan takana. en tiedä, mitä suomi tai suomalaiset voisivat asialle tehdä, muuta kuin tehdä selväksi, että tuollainen toiminta on tuomittavaa ja kertoa avoimesti naapurimaan epäkohdista.
amnestyn juhlajulkaisuun voi tutustua takemmin täällä, ja kuunnella kahta levyn kappaleista.
muistakaa, että tärkeimmät tarinat ovat totta. jos haluat tukea hyvää työtä, saada paljon ajateltavaa ja levyllisen hyvää musiikkia 25 euron hintaan, niin osta tuo paketti ihmeessä. se voi olla lähtölaukaus sinunkin ihmisoikeusaktivismillesi."
lauantai 3. syyskuuta 2011
We all want to live by each other's happiness, not by each other's misery
"You the people have the power, the power to create machines, the power to create happiness. You the people have the power to make life free and beautiful, to make this life a wonderful adventure.
Then in the name of democracy let's use that power - let us all unite. Let us fight for a new world, a decent world that will give men a chance to work, that will give you the future and old age and security.
By the promise of these things, brutes have risen to power, but they lie. They do not fulfil their promise, they never will. Dictators free themselves but they enslave the people. Now let us fight to fulfil that promise. Let us fight to free the world, to do away with national barriers, do away with greed, with hate and intolerance. Let us fight for a world of reason, a world where science and progress will lead to all men's happiness."
Charlie Chaplinin puhe elokuvassa Diktaattori (1940) on ehkä hienointa ikinä. Miten olen voinut välttyä tältä elokuvahistorialliselta kohtaukselta tähän asti? Puheessa on kaikki kohdallaan: sisältö, tunne, tempo, hurmos, kaikki. Sanakaan tästä puheesta ei ole vanhentunut 70 vuodessa, mikä on merkki sen kiistämättömästä upeudesta.
Vuonna 1940 maailman poliittinen tilanne oli vähintäänkin mielenkiintoinen, ja haluaisinpa tietää, millaisia myrskyjä Diktaattori-elokuva on aikanaan nostattanut. Voi kuinka haluaisin nähdä tuon teoksen tältä istumalta.
Upotkaa tähän puheeseen ja tehkää siitä totta omassa elämässänne. Me emme tarvitsee vihaa ja eripuraa mihinkään tässä maailmassa.
keskiviikko 17. elokuuta 2011
Ekologisuutta arjessa, osa 4: kulutus
Alkajaisiksi tämä:
Todella hyvää ja hyödyllistä katsottavaa. Vähemmän viitseliäille tai kielirajoitteisille tiivistettäköön, että tapahtumaketju, joka mahdollistaa sen, että voit ostaa kotiisi turhakkeita, on kauhea. Arvokkaista ja hupenevista luonnonvaroista tuotamme tavaroita, joista tulee jätettä. Tuotantoketjun jokaisessa vaiheessa ilmoille pössähtää kemikaaleja ja ilmansaasteita. Tuotanto riistää luontoa ja maita, joissa noita raaka-aineita on. Afrikkahan on yksi suuri bisnesleikkikenttä länsimaille.
Ihminen näkee päivittäin tuhansia mainoksia. Mainokset on suunniteltu niin, että tuntisimme olevamme huonoja ja vähemmän arvokkaita, jos emme haali käsiimme mainostettavia tuotteita. Länsimaiden tulevaisuuden lasketaan sairaalloisesti olevan jatkuvan talouskasvun varassa. Meidän pitää tienata enemmän, jotta voimme kuluttaa enemmän. Tullessamme väsyneinä kotiin töistä istahdamme tv:n ääreen, josta meille kerrotaan, ettemme ole tarpeeksi laihoja, kauniita, rikkaita, menestyviä tai mitä tahansa muuta soopaa. Lähdemme kauppaan ostaaksemme elämämme tyhjyyttä täydemmäksi. Täytyy tienata lisää, jotta voi ostaa lisää, jotta voi olla parempi. Alkaa ahdistaa ja on turvauduttava masennus- ja unilääkkeisiin, jotta jaksaa painaa pitkää päivää töissä. Jotta saa lisää rahaa. Jotta voi ostaa.
Paskanmarjat.
En haluaisi nähdä evoluution johtaneen meitä siihen, että hukumme ahdistukseen ja rojuun. Sivistyneessä yhteiskunnassa ihmisen tarvitsisi tehdä vain itselleen mielekästä työtä sopivissa määrin. (6 tunnin työpäivät!) Sivistyneessä yhteiskunnassa kulttuuri olisi ilmaista ja kaikkien saatavilla. Sivistyneessä yhteiskunnassa toteuttaisimme itseämme henkisesti vailla materian ja pakkokuluttamisen orjakahleita. (Menipä Zeitgeistiksi.) Eläisimme ekologisen kestävyyden rajoissa ja voisimme iltaisin mennä nukkumaan hyvillä mielin siitä, että jälkipolvillekin jää vehreä planeetta, jolla tallustaa.
Tämän vihaisen ja yläpilviä viistävän johdannon jälkeen koitan ilmaista, miten välttää kerskakulutusta. Oma paheeni on kirjojen ostelu. Niitä vain jotenkin tarttuu mukaan. Kirjat on onneksi helppo laittaa kiertoon, kun niitä ei enää itse tarvitse. Aiemmasta paheestani, liiallisesta vaatteiden ostelusta, olen pässyt eroon. Ostan enää vain sellaista, jota tiedän käyttäväni paljon. Olen onnistunut jopa jättämään kauppaan vaatteita, joita olisin varmasti käyttänyt paljonkin, mutta enpähän vaan oikeasti tarvinnut. Aina voi siis kysyä itseltään sekä "tarvitsenko tätä?" että "voinko olla ilman tätä, kun olen tähänkin asti pärjännyt?". Kieltäytyminen jalostaa luonnetta, ja sen sijaan, että astuisit ulos kaupasta pettyneenä tyhjiin käsiisi, tulisikin niistä olla voitonriemuinen. Vältit kiusaukset! Voittaja!
Kulutuksessa panostan laatuun määrän sijasta. Hyvä esimerkki ovat korut. Ostan mieluiten pienten suomalaisten suunnittelijoiden ja käsityöläisten tekemiä koruja. Niiden ostamisesta ja käyttämisestä tulee hyvä mieli. Koruilla on tekijä ja tarina, niitä ei ole pieni lapsi väkertänyt kasaan jossain hikipajassa Kiinassa. Toinen hyvä esimerkki on luomuruoka. Kun poljimme pyörillä Prismaan ja ostimme luomutomaatteja paperipussissa, oli se minulle pala taivasta. Millaista herkkua! Luomu on toki kalliimpaa kuin tavallinen ape, mutta eläinten ja luonnon paremmasta kohtelusta ja ruoan puhtaudesta maksaa mielellään vähän ekstraa.
Sanonta "köyhän ei kannata ostaa halpaa" sisältää totuuden siemenen. Läppärini täyttää kohta viisi vuotta ja toimii edelleen mainosti. Se ei ole käynyt kertaakaan huollossa tai saanut viruksia. Miten se on mahdollista, kysytte te. No, tämä on omenakone. Mäkki. Laatu maksaa, mutta laatu kestää. Keväällä päätimme aikuistua ja ostaa ensi kertaa sohvan. Kiersimme Ikeaa ja olimme jo päättäneet, minkä sohvan sieltä ostaisimme. Onneksi päätimme vielä kiertää läpi Kalevan huonekalukaupat, sillä Askosta löytyi juuri sopiva sohva. Kotimainen! Klassisen ja silti modernin näköinen! Varmasti laadukas! Ei ole kaduttanut hetkeäkään ostopäätös. Ikea-sohva olisi kaduttanut viimeistään siinä vaiheessa, kun se parin vuoden päästä olisi mennyt rikki. Suuria hankintoja kannattaa ajatella niin pitkälle tulevaisuuteen, että voit olla varma niiden kestävyydestä ja esteettisyydestä vuosien päähän.
On yksinkertaisesti ihanaa elää niin, että kaapeissa on tilaa ja tietää kaikki omistamansa tavarat. Jos jotain tarvitsee, se löytyy nopeasti. Epäsäännöllisin väliajoin käyn kaappeja läpi, kun omistaminen alkaa ahdistaa. Salaa haaveilen vähintään vuoden kestävästä maailman kiertämisestä, jolloin minulla olisi mukanani vain rinkallinen välttämättömyyksiä.
Kulutukseen liittyen voin suositella lämpimästi paria kirjaa, jotka molemmat löytyvät omasta hyllystä, krhm.
Alexander von Schönburg: Tyylikkään köyhäilyn taito
Colin Beavan: Ekovuosi Manhattanilla
Todella hyvää ja hyödyllistä katsottavaa. Vähemmän viitseliäille tai kielirajoitteisille tiivistettäköön, että tapahtumaketju, joka mahdollistaa sen, että voit ostaa kotiisi turhakkeita, on kauhea. Arvokkaista ja hupenevista luonnonvaroista tuotamme tavaroita, joista tulee jätettä. Tuotantoketjun jokaisessa vaiheessa ilmoille pössähtää kemikaaleja ja ilmansaasteita. Tuotanto riistää luontoa ja maita, joissa noita raaka-aineita on. Afrikkahan on yksi suuri bisnesleikkikenttä länsimaille.
Ihminen näkee päivittäin tuhansia mainoksia. Mainokset on suunniteltu niin, että tuntisimme olevamme huonoja ja vähemmän arvokkaita, jos emme haali käsiimme mainostettavia tuotteita. Länsimaiden tulevaisuuden lasketaan sairaalloisesti olevan jatkuvan talouskasvun varassa. Meidän pitää tienata enemmän, jotta voimme kuluttaa enemmän. Tullessamme väsyneinä kotiin töistä istahdamme tv:n ääreen, josta meille kerrotaan, ettemme ole tarpeeksi laihoja, kauniita, rikkaita, menestyviä tai mitä tahansa muuta soopaa. Lähdemme kauppaan ostaaksemme elämämme tyhjyyttä täydemmäksi. Täytyy tienata lisää, jotta voi ostaa lisää, jotta voi olla parempi. Alkaa ahdistaa ja on turvauduttava masennus- ja unilääkkeisiin, jotta jaksaa painaa pitkää päivää töissä. Jotta saa lisää rahaa. Jotta voi ostaa.
Paskanmarjat.
En haluaisi nähdä evoluution johtaneen meitä siihen, että hukumme ahdistukseen ja rojuun. Sivistyneessä yhteiskunnassa ihmisen tarvitsisi tehdä vain itselleen mielekästä työtä sopivissa määrin. (6 tunnin työpäivät!) Sivistyneessä yhteiskunnassa kulttuuri olisi ilmaista ja kaikkien saatavilla. Sivistyneessä yhteiskunnassa toteuttaisimme itseämme henkisesti vailla materian ja pakkokuluttamisen orjakahleita. (Menipä Zeitgeistiksi.) Eläisimme ekologisen kestävyyden rajoissa ja voisimme iltaisin mennä nukkumaan hyvillä mielin siitä, että jälkipolvillekin jää vehreä planeetta, jolla tallustaa.
Tämän vihaisen ja yläpilviä viistävän johdannon jälkeen koitan ilmaista, miten välttää kerskakulutusta. Oma paheeni on kirjojen ostelu. Niitä vain jotenkin tarttuu mukaan. Kirjat on onneksi helppo laittaa kiertoon, kun niitä ei enää itse tarvitse. Aiemmasta paheestani, liiallisesta vaatteiden ostelusta, olen pässyt eroon. Ostan enää vain sellaista, jota tiedän käyttäväni paljon. Olen onnistunut jopa jättämään kauppaan vaatteita, joita olisin varmasti käyttänyt paljonkin, mutta enpähän vaan oikeasti tarvinnut. Aina voi siis kysyä itseltään sekä "tarvitsenko tätä?" että "voinko olla ilman tätä, kun olen tähänkin asti pärjännyt?". Kieltäytyminen jalostaa luonnetta, ja sen sijaan, että astuisit ulos kaupasta pettyneenä tyhjiin käsiisi, tulisikin niistä olla voitonriemuinen. Vältit kiusaukset! Voittaja!
Kulutuksessa panostan laatuun määrän sijasta. Hyvä esimerkki ovat korut. Ostan mieluiten pienten suomalaisten suunnittelijoiden ja käsityöläisten tekemiä koruja. Niiden ostamisesta ja käyttämisestä tulee hyvä mieli. Koruilla on tekijä ja tarina, niitä ei ole pieni lapsi väkertänyt kasaan jossain hikipajassa Kiinassa. Toinen hyvä esimerkki on luomuruoka. Kun poljimme pyörillä Prismaan ja ostimme luomutomaatteja paperipussissa, oli se minulle pala taivasta. Millaista herkkua! Luomu on toki kalliimpaa kuin tavallinen ape, mutta eläinten ja luonnon paremmasta kohtelusta ja ruoan puhtaudesta maksaa mielellään vähän ekstraa.
Sanonta "köyhän ei kannata ostaa halpaa" sisältää totuuden siemenen. Läppärini täyttää kohta viisi vuotta ja toimii edelleen mainosti. Se ei ole käynyt kertaakaan huollossa tai saanut viruksia. Miten se on mahdollista, kysytte te. No, tämä on omenakone. Mäkki. Laatu maksaa, mutta laatu kestää. Keväällä päätimme aikuistua ja ostaa ensi kertaa sohvan. Kiersimme Ikeaa ja olimme jo päättäneet, minkä sohvan sieltä ostaisimme. Onneksi päätimme vielä kiertää läpi Kalevan huonekalukaupat, sillä Askosta löytyi juuri sopiva sohva. Kotimainen! Klassisen ja silti modernin näköinen! Varmasti laadukas! Ei ole kaduttanut hetkeäkään ostopäätös. Ikea-sohva olisi kaduttanut viimeistään siinä vaiheessa, kun se parin vuoden päästä olisi mennyt rikki. Suuria hankintoja kannattaa ajatella niin pitkälle tulevaisuuteen, että voit olla varma niiden kestävyydestä ja esteettisyydestä vuosien päähän.
On yksinkertaisesti ihanaa elää niin, että kaapeissa on tilaa ja tietää kaikki omistamansa tavarat. Jos jotain tarvitsee, se löytyy nopeasti. Epäsäännöllisin väliajoin käyn kaappeja läpi, kun omistaminen alkaa ahdistaa. Salaa haaveilen vähintään vuoden kestävästä maailman kiertämisestä, jolloin minulla olisi mukanani vain rinkallinen välttämättömyyksiä.
Kulutukseen liittyen voin suositella lämpimästi paria kirjaa, jotka molemmat löytyvät omasta hyllystä, krhm.
Alexander von Schönburg: Tyylikkään köyhäilyn taito
Colin Beavan: Ekovuosi Manhattanilla
sunnuntai 31. heinäkuuta 2011
Lasst Kinder wieder Kinder sein!
Eli antakaa lasten olla jälleen lapsia.
Facebook-kaverin kautta löytyi kiintoisa ja ajatuksia herättävä linkki: Valta perheissä siirtynyt lapsille. Kyse on saksalaisen lastenpsykiatrin, Michael Winterhoffin ajatuksista kasvatuksesta.
Alkuun on todettava, jottei julkisesti missään lynkattaisi, että lapset ovat käsittämättömän upeita, suloisia, kiehtovia ja ihania olentoja. Lapsia ei voi liikaa rakastaa. Nykyään mennäänkin metsään siinä, miten niitä rakastetaan. Samaan hengenvetoon totean tietysti olevani toistaiseksi lapseton, joten jokainen vanhempi voinee halutessaan puhaltaa korttitaloni leikiten kumoon. Uskallanpa silti raottaa sanaista arkkuani aiheesta.
Lastenkasvatus on lempiaiheitani. Olen ollut työharjoittelussa ja töissä yhteensä kymmenessä päiväkodissa ja kolmella leikkikentällä. Olen tehnyt töitä satojen lasten kanssa ja tavannut melkein yhtä monia vanhempia. Ammattikasvattajana (aika huikeeta voida tituleerata itseään sellaiseksi) minua ei yllätä tuo 'uutinen' yhtään.
Vanhemmuus kohtaa yhteiskunnassamme sellaisia haasteita, että täytyykin olla vähän yli-inhimillinen niistä täydellisesti selvitäkseen. Toki kukaan ei ole täydellinen, mutta joihinkin asioihin kannattaa lasta kasvattaessa kiinnittää erityistä huomiota. Itse olen näitä oppinut töissä kantapään kautta, mutta myös teoreettisesti kirjoista lukemalla ja sen jälkeen lukemaani käytäntöön laittamalla. Olen myös ollut korvat höröllä aina, kun vanhemmilla työtovereillani on asiasta jotakin sanottavaa kokemuksen syvällä rintaäänellä.
Vanhemman ei kuulu olla kaveri eikä tasoittaa kaikkia esteitä lapsensa tieltä. Tämä itsestäänselvyys ei aina perheissä toteudu. Vanhemman kuuluu tuottaa pettymyksiä lapselleen, jotta lapsi oppii niitä myöhemminkin elämässään sietämään. Tästä esimerkkinä se loistava Alkon mainos, jossa teini-ikäinen tyttö yrittää saada äitinsä ostamaan itselleen aikuisten juomia teinipirskeisiin. Tyttö huutaa ja raivoaa ja maanittelee, mutta äiti ei suostu. Mahtava äiti! Sitä varten aikuiset kuulkaas on, jotta ne kestäisivät lastensa kiukuttelut. Jos vanhempiensa periksiantamattomuuteen ei voi luottaa, niin mihin sitten?
Lapsi saa kiukutella, lapsen tunnereaktio on aina aito ja sallittu, mutta sillä ei aikuisen päätöstä muuteta. Jos aikuinen päättää, että kaupasta ei osteta karkkia, niin sitä ei sitten osteta, vaikka lapsi laittaisi karkkihyllyn edessä pystyyn kolmannen maailmansodan. Raivoavan lapsen voi napata tyynesti kainaloon ja lähteä kesken kaupasta pois, jos ei tilanne muuten raukea. Samoin kuin aamulla päiväkotiin ei-niin-mielellään lähtevän lapsen voi tuoda itkevänä ja parkuvana yövaatteissaan suoraan aamupalalle tarhaan. Lapseltahan ei sitä kysytä, että mennäänkö päiväkotiin vai ei. Eihän hän voi asiasta oikeasti päättää! (Kokemus on myös osoittanut, että 90% aamuitkuista loppuu viiden minuutin kuluessa siitä, kun äiskä tai iskä on lähtenyt töihin.)
Lapsen tahto on siis murrettava aina välillä, niin pienissä kuin suurissakin asioissa. Lapsi ei mene siitä rikki.
Winterhoffin ajatuksista on aistittavissa päättelyketju, että vanhemmat yrittävät epätoivoisesti varmistaa, jopa ostaa lastensa rakkauden tässä häilyvässä maailmassa. Työelämä vie aikuisista niin paljon mehuja, että kotona toivoisi olevan helppoa ja kivaa. Lapset tarvitsevat muutakin kuin helppoa ja kivaa. Ne tarvitsevat tiukat rajat lapsuutensa suojelemiseksi.
Noita rajoja tosin pommitetaan urakalla joka taholta. Internet, tv ja muut mediat eivät kuuluisi pienten lasten elämään lainkaan. Lapsi näkee päivittäin tuhansia mainoksia. Jo kaksivuotias tunnistaa tuotemerkkejä. Hello Kitty ja Cars ovat kolmevuotiaiden suosikkeja ja niillä leuhotellaan tarhakavereille. Jos ei olisikaan noita tv:stä poiminut, niin tarhakavereiden avulla pääsee jäljille siitä, mikä on cool 3-vuotiaiden keskuudessa, ja osaa sitten vaatia sitä tiettyä lelua äiskältä ja iskältä.
Lasten elämästä on tullut myös liian elämyshakuista. Synttäreitä pitäisi viettää vähintään kylpylässä tai Megazonessa ja joka lomalla päästä huvipuistoon. Karkkipäivänä pitää saada megapussi ja jokainen uusi piirretty päästä katsomaan elokuviin. Tässä kohtaa vanhempien sanavaraston tärkein sana on ei. Lapsi ei edelleenkään mene rikki tai tipahda kaveripiiristään, jos ei rieku joka viikonloppu Hop-Lopissa. Lapsille pitää lukea kirjoja ja pitää niitä kainalossa ja höpsötellä ja kutitella. Tai nukkua yhteiset päikkärit. Se on sitä paljon puhuttua laatuaikaa.
Karkkipusseista puheen ollen, syömämme ravinto on useimmiten aika ala-arvoista ja kemikaaleja täynnä. Ruoanlaitto alusta alkaen itse on niitä asioita, mihin kaikilla perheillä ei riitä aikaa tai muita voimavaroja, mutta kyseessä on perustavanlaatuisen tärkeä asia. Voisiko vaikka satujumpasta tai sirkuskoulusta tinkiä, jotta olisi aikaa istua muutaman kerran viikossa yhdessä saman pöydän ääreen syömään kotiruokaa?
Koska ennen kaikkea lapsi tarvitsee aikuiselta aikaa. Lapsen tulee saada tulla kuulluksi ja nähdyksi omana itsenään. Hänen ei tarvitse saavuttaa mitään tai tehdä mitään erikoista ollakseen rakastettu. Hänen tarpeisiinsa tulee vastata. Tarve on aivan eri asia kuin halu.
Muistanpa eräältä leikkikentältä poikajoukon, jonka meno oli hurjaa. Pojat olivat iältään noin 6-10 -vuotiaita. Puheissa vilisi kirosanoja ja pornojuttuja. Kaupasta haettiin energiajuomaa, jota ryystettiin leikkikentän laidalla. Eräs 6-vuotias kiipesi korkealle kiipeilytelineen katolle (kiellettyä) ja pissasi sieltä reteästi maahan. Olin aika järkyttynyt noiden edesottamuksista ja jouduin soittelemaan koteihin useasti. Toisaalta taas, kun ehdin järjestää pojille nassikkapainia, jalkapalloa tai juoksukilpailua, niin kaikilla oli kivaa yhdessä eikä häiriökäyttäytymistä ilmennyt. Pojat olisivat tarvinneet aivan oman aikuisen koko kesäksi touhuamaan kaikkea liikunnallista kanssaan.
Levoton poikaenergia ei ole pahasta, mutta se on helppoa kanavoida väärin. Ammattikasvattajista suurin osa on naisia, jolloin tyttömäisestä rauhassa leikkimisestä ja keskittymisestä on tullut se ihanne, johon poikia yritetään sovittaa. Pojissa on useimmiten sellaista luontaista aggressiota, joka ei ole pahasta ja joka pitäisi osata purkaa hedelmällisellä tavalla. Siinä yksi syy, miksi mielestäni tyttöjä ja poikia ei voi aivan samaan muotiin puristaa. Jos asia kiinnostaa enemmänkin, tai olet sitä mieltä, että ei saisi edes puhua 'tytöistä' ja 'pojista', niin suosittelen tutustumaan Pelastakaa Pojat! -teokseen, josta sain itse paljon hyviä oivalluksia. Maassamme kasvaa tällä hetkellä levottomien poikien sukupolvi, jota on kielletty olemasta poikia. Se huolestuttaa minua.
Tiivistettynä siis: anna lapsen olla lapsi. Lapsen ei kuulu päättää juuri muusta kuin joskus siitä, millaisen paidan haluaa päälleen laittaa. Päätökset rasittavat lasta, koska hän joutuu astumaan aikuisen saappaisiin. Pysy lujana lapsen kiukuttelujen edessä. Jälkeenpäin on hyvä halata ja olla lähekkäin, kun kiukku on taltutettu. Tutustu vaikkapa tähän oivaan lastenkirjaan aiheesta.
Muista, että tärkeintä on olla yhdessä ja lähellä ja nauttia siitä, että juuri tämä ainutlaatuinen olento on minun lapseni. Olemalla jämäkkä ja silti pohjattomasti rakastava aikuinen annat lapsellesi parhaat mahdolliset eväät hänen tulevaisuuttaan varten.
Ja nämähän olivat tietysti vain ja ainoastaan minun teesini kasvatuksesta. Aika tulee näyttämään, mennäänkö niiden kanssa metsään, kunhan haikara joskus sen koekappaleen tuo.
Facebook-kaverin kautta löytyi kiintoisa ja ajatuksia herättävä linkki: Valta perheissä siirtynyt lapsille. Kyse on saksalaisen lastenpsykiatrin, Michael Winterhoffin ajatuksista kasvatuksesta.
Alkuun on todettava, jottei julkisesti missään lynkattaisi, että lapset ovat käsittämättömän upeita, suloisia, kiehtovia ja ihania olentoja. Lapsia ei voi liikaa rakastaa. Nykyään mennäänkin metsään siinä, miten niitä rakastetaan. Samaan hengenvetoon totean tietysti olevani toistaiseksi lapseton, joten jokainen vanhempi voinee halutessaan puhaltaa korttitaloni leikiten kumoon. Uskallanpa silti raottaa sanaista arkkuani aiheesta.
Lastenkasvatus on lempiaiheitani. Olen ollut työharjoittelussa ja töissä yhteensä kymmenessä päiväkodissa ja kolmella leikkikentällä. Olen tehnyt töitä satojen lasten kanssa ja tavannut melkein yhtä monia vanhempia. Ammattikasvattajana (aika huikeeta voida tituleerata itseään sellaiseksi) minua ei yllätä tuo 'uutinen' yhtään.
Vanhemmuus kohtaa yhteiskunnassamme sellaisia haasteita, että täytyykin olla vähän yli-inhimillinen niistä täydellisesti selvitäkseen. Toki kukaan ei ole täydellinen, mutta joihinkin asioihin kannattaa lasta kasvattaessa kiinnittää erityistä huomiota. Itse olen näitä oppinut töissä kantapään kautta, mutta myös teoreettisesti kirjoista lukemalla ja sen jälkeen lukemaani käytäntöön laittamalla. Olen myös ollut korvat höröllä aina, kun vanhemmilla työtovereillani on asiasta jotakin sanottavaa kokemuksen syvällä rintaäänellä.
Vanhemman ei kuulu olla kaveri eikä tasoittaa kaikkia esteitä lapsensa tieltä. Tämä itsestäänselvyys ei aina perheissä toteudu. Vanhemman kuuluu tuottaa pettymyksiä lapselleen, jotta lapsi oppii niitä myöhemminkin elämässään sietämään. Tästä esimerkkinä se loistava Alkon mainos, jossa teini-ikäinen tyttö yrittää saada äitinsä ostamaan itselleen aikuisten juomia teinipirskeisiin. Tyttö huutaa ja raivoaa ja maanittelee, mutta äiti ei suostu. Mahtava äiti! Sitä varten aikuiset kuulkaas on, jotta ne kestäisivät lastensa kiukuttelut. Jos vanhempiensa periksiantamattomuuteen ei voi luottaa, niin mihin sitten?
Lapsi saa kiukutella, lapsen tunnereaktio on aina aito ja sallittu, mutta sillä ei aikuisen päätöstä muuteta. Jos aikuinen päättää, että kaupasta ei osteta karkkia, niin sitä ei sitten osteta, vaikka lapsi laittaisi karkkihyllyn edessä pystyyn kolmannen maailmansodan. Raivoavan lapsen voi napata tyynesti kainaloon ja lähteä kesken kaupasta pois, jos ei tilanne muuten raukea. Samoin kuin aamulla päiväkotiin ei-niin-mielellään lähtevän lapsen voi tuoda itkevänä ja parkuvana yövaatteissaan suoraan aamupalalle tarhaan. Lapseltahan ei sitä kysytä, että mennäänkö päiväkotiin vai ei. Eihän hän voi asiasta oikeasti päättää! (Kokemus on myös osoittanut, että 90% aamuitkuista loppuu viiden minuutin kuluessa siitä, kun äiskä tai iskä on lähtenyt töihin.)
Lapsen tahto on siis murrettava aina välillä, niin pienissä kuin suurissakin asioissa. Lapsi ei mene siitä rikki.
Winterhoffin ajatuksista on aistittavissa päättelyketju, että vanhemmat yrittävät epätoivoisesti varmistaa, jopa ostaa lastensa rakkauden tässä häilyvässä maailmassa. Työelämä vie aikuisista niin paljon mehuja, että kotona toivoisi olevan helppoa ja kivaa. Lapset tarvitsevat muutakin kuin helppoa ja kivaa. Ne tarvitsevat tiukat rajat lapsuutensa suojelemiseksi.
Noita rajoja tosin pommitetaan urakalla joka taholta. Internet, tv ja muut mediat eivät kuuluisi pienten lasten elämään lainkaan. Lapsi näkee päivittäin tuhansia mainoksia. Jo kaksivuotias tunnistaa tuotemerkkejä. Hello Kitty ja Cars ovat kolmevuotiaiden suosikkeja ja niillä leuhotellaan tarhakavereille. Jos ei olisikaan noita tv:stä poiminut, niin tarhakavereiden avulla pääsee jäljille siitä, mikä on cool 3-vuotiaiden keskuudessa, ja osaa sitten vaatia sitä tiettyä lelua äiskältä ja iskältä.
Lasten elämästä on tullut myös liian elämyshakuista. Synttäreitä pitäisi viettää vähintään kylpylässä tai Megazonessa ja joka lomalla päästä huvipuistoon. Karkkipäivänä pitää saada megapussi ja jokainen uusi piirretty päästä katsomaan elokuviin. Tässä kohtaa vanhempien sanavaraston tärkein sana on ei. Lapsi ei edelleenkään mene rikki tai tipahda kaveripiiristään, jos ei rieku joka viikonloppu Hop-Lopissa. Lapsille pitää lukea kirjoja ja pitää niitä kainalossa ja höpsötellä ja kutitella. Tai nukkua yhteiset päikkärit. Se on sitä paljon puhuttua laatuaikaa.
Karkkipusseista puheen ollen, syömämme ravinto on useimmiten aika ala-arvoista ja kemikaaleja täynnä. Ruoanlaitto alusta alkaen itse on niitä asioita, mihin kaikilla perheillä ei riitä aikaa tai muita voimavaroja, mutta kyseessä on perustavanlaatuisen tärkeä asia. Voisiko vaikka satujumpasta tai sirkuskoulusta tinkiä, jotta olisi aikaa istua muutaman kerran viikossa yhdessä saman pöydän ääreen syömään kotiruokaa?
Koska ennen kaikkea lapsi tarvitsee aikuiselta aikaa. Lapsen tulee saada tulla kuulluksi ja nähdyksi omana itsenään. Hänen ei tarvitse saavuttaa mitään tai tehdä mitään erikoista ollakseen rakastettu. Hänen tarpeisiinsa tulee vastata. Tarve on aivan eri asia kuin halu.
Muistanpa eräältä leikkikentältä poikajoukon, jonka meno oli hurjaa. Pojat olivat iältään noin 6-10 -vuotiaita. Puheissa vilisi kirosanoja ja pornojuttuja. Kaupasta haettiin energiajuomaa, jota ryystettiin leikkikentän laidalla. Eräs 6-vuotias kiipesi korkealle kiipeilytelineen katolle (kiellettyä) ja pissasi sieltä reteästi maahan. Olin aika järkyttynyt noiden edesottamuksista ja jouduin soittelemaan koteihin useasti. Toisaalta taas, kun ehdin järjestää pojille nassikkapainia, jalkapalloa tai juoksukilpailua, niin kaikilla oli kivaa yhdessä eikä häiriökäyttäytymistä ilmennyt. Pojat olisivat tarvinneet aivan oman aikuisen koko kesäksi touhuamaan kaikkea liikunnallista kanssaan.
Levoton poikaenergia ei ole pahasta, mutta se on helppoa kanavoida väärin. Ammattikasvattajista suurin osa on naisia, jolloin tyttömäisestä rauhassa leikkimisestä ja keskittymisestä on tullut se ihanne, johon poikia yritetään sovittaa. Pojissa on useimmiten sellaista luontaista aggressiota, joka ei ole pahasta ja joka pitäisi osata purkaa hedelmällisellä tavalla. Siinä yksi syy, miksi mielestäni tyttöjä ja poikia ei voi aivan samaan muotiin puristaa. Jos asia kiinnostaa enemmänkin, tai olet sitä mieltä, että ei saisi edes puhua 'tytöistä' ja 'pojista', niin suosittelen tutustumaan Pelastakaa Pojat! -teokseen, josta sain itse paljon hyviä oivalluksia. Maassamme kasvaa tällä hetkellä levottomien poikien sukupolvi, jota on kielletty olemasta poikia. Se huolestuttaa minua.
Tiivistettynä siis: anna lapsen olla lapsi. Lapsen ei kuulu päättää juuri muusta kuin joskus siitä, millaisen paidan haluaa päälleen laittaa. Päätökset rasittavat lasta, koska hän joutuu astumaan aikuisen saappaisiin. Pysy lujana lapsen kiukuttelujen edessä. Jälkeenpäin on hyvä halata ja olla lähekkäin, kun kiukku on taltutettu. Tutustu vaikkapa tähän oivaan lastenkirjaan aiheesta.
Muista, että tärkeintä on olla yhdessä ja lähellä ja nauttia siitä, että juuri tämä ainutlaatuinen olento on minun lapseni. Olemalla jämäkkä ja silti pohjattomasti rakastava aikuinen annat lapsellesi parhaat mahdolliset eväät hänen tulevaisuuttaan varten.
Ja nämähän olivat tietysti vain ja ainoastaan minun teesini kasvatuksesta. Aika tulee näyttämään, mennäänkö niiden kanssa metsään, kunhan haikara joskus sen koekappaleen tuo.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)