Ekologisuutta arjessa, osa 2: liikkuminen

Kaikkihan sen tietävät, että kävely, pyöräily, busseilu ja junailu jee ja yksityisautoilu ja lentokoneilu buu. Elämäni masentavimpia hetkiä on ollut se, kun siivosin erästä tehdasta vuosia sitten ja aina tehtaan siivottuani odottelin Kangasalantien varressa bussia. Neljän-viiden aikoihin ohi huristeli taukoamaton työmatkaliikenne, ja jokaikisessä henkilöautossa oli tasan yksi matkustaja. Bye bye maapallo.

Minulla on menossa henkilökohtainen kampanja ja haaste: pyöräillä työmatkani koko elokuun ajan. Elokuussa on 23 työpäivää, joista kolme jo takana. Työmatkani yhteen suuntaan on melko tarkkaan 10 kilometriä, joten haasteen toivottavasti toteutuessa pyöräilisin elokuussa työmatkoja 460 kilometriä. Ei hassummin!

Ryhdyin tähän muutamasta syystä: halusin tehdä ympäristöteon, kohottaa kuntoani ja pudottaa painoani. En vaatisi samaa jokaiselta, jonka työmatka on 10 kilometriä. On nimittäin rajansa sillä, miten paljon ihmisen tulisi tehdä ympäristön puolesta. 10 kilometrin polkeminen ennen töitä ja töiden jälkeen ei varmasti sovi kaikille tai ole kaikille edes mahdollista. Mutta viiden kilometrin kohdalla onkin jo eri asia! Saati sitten kolmen tai kahden, sellainen pikku pyrähdys ja happihyppely vaan. Voi kuinka kiljuisin riemusta, jos työmatkani olisi puolet lyhyempi. Polkisin sen aina paitsi talvella.

Suurin osa autolla tehdyistä matkoista on alle kahden kilometrin pituisia, muistan lukeneeni jostakin. Sellaisesta voisi sivistynyt ihminen opetella eroon, varsinkin jos asuu bussilinjojen varrella. Tampereenkin julkinen liikenne on varsin kattava ja sitä lisätään koko ajan. Pikaraitiotie on oikeasti tulossa, jos nyt ei ihan lähivuosina, niin tulossa kuitenkin. Hyvin hieno panostus kaupungilta, olen ylpeä tamperelaisuudestani.

Onneksi minua on nyt purrut polkupyöräkärpänen. Asiaa edesauttavat kohtuullisen hyvät varusteet. Viime kesänä ostin uuden pyörän, ensimmäistä kertaa elämässäni. Epäilin, etten ikinä opi käyttämään sen kaikkia vaihteita, mutta niinpä vain opin. Ja niistä on rutkasti hyötyä! On hieno tunne päästä kaikki mäet ylös pienimpien vaihteiden avulla. Aiemmin olen diggaillut mummiksia ja olin aivan varma, ettei kiiltävä Nishiki sovi sielunmaisemalleni, mutta niin se hippikin taipuu tekniikan ylivoimaisuuden edessä. Ostin myös pyöräilykypärän, jollaista en ollut käyttänyt sitten ala-asteen. Nyt käytän sitä mielelläni, suojaanhan sillä jotakin korvaamatonta. Netistä tilatut pyöräilyhousut, sellaiset pehmustetut, ovat myös matkalla luokseni. Kun polkaisimme 53 kilometrin lenkin Siuroon ja takaisin, niin huomasin tarvitsevani sellaisia ehdottomasti. Kipeästi.

Vaikka välillä pännii ja väsyttää tuo 20 km päivittäinen polkaisu, niin vaakakupin positiiviselle puolelle asettuu paljon enemmän asioita kuin negatiiviselle. Vaatekaupassa jalkaani sujahtivat kokoa totuttua pienemmät housut ihan mukavasti. Aamupolkemisesta saan sellaisen endorfiinipiikin, että työpäivä tuntuu rennolta leijumiselta pilvien päällä. Aamun huhkiminen taittaa mielestä enimmät levottomuudet ja auttaa keskittymään ja olemaan läsnä töissä. Työmatkan varrella näen purjeveneitä ja Särkänniemen sekä koen vauhdin hurmaa. Kuten Colin Beavankin Ekovuosi Manhattanilla -teoksessaan kirjoitti, pyöräillessään ihminen on sisällä maisemassa ja kokee paljon vahvemmin luonnon kauneuden ja ihmeellisyyden. Pyöräilyssä on samaa juurevuutta kuin ruoanlaitossa. Saa laittaa itsensä peliin. On se kuulkaa hienoa, että liikkuu omilla lihaksillaan 10 km päähän. Aivan mahtavaa. Itse olen ainakin ylpeä itsestäni!

Nollapäästöt + painonpudotus = tuplajees!