Joskus ihminen vain yllättää itsensä ja muut. Tekee jotakin sellaista, mihin sen ei olisi kuviteltu pystyvän. Jostakin löytyy sellainen käsittämätön määrä sisua ja selkärankaa, ettei luovuttaminen ole edes vaihtoehto.
Minulla on nyt takana 200 kilometriä polkemista kahden viikon aikana. Ajallisesti olen kuluttanut polkupyöräilyyn 15 tuntia 10 päivän aikana. Liikuntataustani on olematon. Ja nyt minä poljen 2 kertaa 10 kilometriä päivässä, eilen ja tänään olen lähtenyt polkemaan klo 5.00. Väitänpä, että siihen ei joka tyyppi rupeaisi. Olen todella, todella tyytyväinen ja ylpeä saavutuksestani.
Parasta on se olo, mikä tästä tulee, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Jokaisen työpäiväni aloitan jo valmiiksi voittajana, koska takana on virkistävä hikilenkki ja suuri onnistuminen. Ylämäet eivät enää edes pahemmin rasita, reisistäni tuntuu löytyvän käsittämätön määrä dynamiittia ja poljen eteenpäin lannistumatta ja sitkeästi kuin höyryjuna.
Olen täysin hurahtanut pyöräilyyn ja voisin keskustella aiheesta silmät innostuksesta säihkyen jokaisen vastaantulijan kanssa. Eilen polkaisimme illan ratoksi Prismaan ja avomieheni sanoi olevansa kateellinen minulle, kun saan polkea työmatkani. Hän on pyöräilyhullu, jolla on harmikseen hyvin lyhyt työmatka.
Jokapäiväinen pyöräily keventää omaatuntoa ja elopainoa. Kotiin päästyäni voin hyvillä mielin lueskella loppupäivän tai tehdä jotain muuta paljon kivempaa kuin lähteä lenkille. Päivän kulutukset kun on jo kulutettu. Kaiken hyvän lisäksi olen virkeä kotiin päästyäni, enkä samalla tavalla väsynyt kuin tunkkaisella bussilla kulkiessani. Tässä haasteessa on pelkästään plussia.
En ole koskaan nauttinut ohjatuista liikuntahommista. Tunnen sellaisissa itseni aina rumaksi norsuksi posliinikaupassa. Jumppatyttöjen elämä ja loppumaton energia on ollut mulle mysteeri. Olen puolet elämästäni tuskastellut, ettei musta koskaan tule reipasta ja ponnaripäistä jumppatyttöä, jolla onnistuu elämässä kaikki. Mutta nytpä mulla on oma, upea lajini, josta nautin täysin rinnoin ja jonka suorittamisen aikana voin uppoutua ajatuksiini ja katsella maisemia sekä saada raitista ilmaa. Samalla myös pääsen jonnekin, enkä vain hölmösti nökötä ummehtuneessa salissa, jonka räikeät valot aiheuttavat päänsärkyä.
Harvoin on elämä näyttäytynyt yhtä absurdina kuin tässä yhtenä iltapäivänä polkiessani kotiin Onkiniemen Elixian ohi, jonka ikkunoista näin sisällä olevan käynnissä spinning-tunnin. Siellä ne polkivat hiki päässä karmean jumputuksen tahtiin, eivätkä päässeet minnekään. Meikäläiselle kelpaa vain the real thing tässä hommassa.
Ei ole epäilystäkään, ettenkö jatkaisi haastettani loppuun asti. Ehkä vähän pidemmällekin.
Huolimatta siitä, että pyöräily on ehkä parasta ikinä, niin minä pidin myös spinning-tunnista, kun kerran koulusta oltiin tutustumassa. Ei sitä ihan pyöräilyyn voi verrata, koska siinä on sen verran eri juttuja myös eikä ALAMÄKIÄ :D mutta ihan jees.
VastaaPoistaMinun työmatka on vaan 5 kilsaa, mutta tulee siinäkin päivässä ainakin kymppi täyteen.
mä oon ollut kerran spinning-tunnilla, ja se oli kauheampaa kuin kuolema. :x (mutta mulla onkin armoton ryhmäliikunta-angsti.)
VastaaPoista