Tänä kesänä minä olen saanut pysähtyä.
Tänä kesänä olen maistanut mansikat paremmin kuin monena aikaisempana. Olen haistanut vastaleikatun ruohon ja pehmeän kesäsateen tuoksut vahvemmin. Ehtinyt istua torilla kahvilla ja syömässä lohta ja muikkuja, kuuntelemassa haitarinsoittoa ja katselemassa ihmisiä. Pysähtynyt pitkäksi hetkeksi katsomaan, kuinka puista leijailevat höytyvät päällystävät sadunomaisesti puiston nurmikkoa. Nähnyt kesän kukissa vahvemmat värit. Jäänyt ihastelemaan Petsamon puutarhoja ja haaveilemaan niiden äärelle. Nähnyt ystäviäni ja sukuani enemmän kuin aikoihin. Saanut jotakin ennenkokematonta: oman pienen perheen.
Minulla ei ole kiire minnekään, ei vielä pitkään aikaan. Se on autuasta. Jokainen päivä on sunnuntai vailla huolta maanantaista ja herätyskellosta.
Tänä kesänä olen tutustunut yhteen uuteen ihmiseen, tyttäreeni. Olen viettänyt hänen kanssaan paljon aikaa ja olemme ystävystyneet jo melko hyvin. Meillä on hauskoja yhteisiä juttuja, lauleskeluja ja höpöttelyjä. Minä nöpönenälläni annan eskimosuukkoja hänelle ja hän kujertaa minulle omalla kielellään takaisin.
On huikaiseva ajatus saada tuntea ihminen hänen alustaan asti. Kasvattaa hänet kahden solun kohtaamisesta lähtien sisällään, täydelliseksi ihmisen aluksi. Rakentaa hänen kanssaan yhteinen maailma, jonka saan jäsentää hänelle niin kuin parhaaksi katson. Hän poimikoon siitä, mitä haluaa ja tärkeänä pitää.
Aika usein tajuan, miten onnellinen ja onnekas olenkaan. Yksi unelmistani on nyt toteutunut, ja sitä unelmaa riittää loppuelämäkseni. Minulla on oma perhe; pieni, kaunis ja täydellinen. Valtava vastuu, mutta myös valtava onni ja lämpö sydämessäni. Rakastun lapseeni päivä päivältä enemmän, en tiedä suloisempaa olentoa olevan olemassakaan. Tässä sitä yhdessä kasvetaan ja ihmetellään, koko loppuelämän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti