Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi

Joku kommentti tekee mieleni antaa taasen vellovaan kotiäitiyskeskusteluun. Kotiäidit ovat siitä mahtavia, että jos pyhääkin pyhempää Äitiyttä millään muotoa sohaistaan, niin johan käy verkko kuumana.  Mammat keuhkoavat netissä pää punaisena, että eikö jukolauta ku-kaan tajua, miten korvaamattoman arvokasta on pitää kirkassilmät silkohapset kotosalla mahdollisimman pitkään. Ja miten ju-ma-lat-to-man rankkaa hommaa se on. Antakaa meille siis tuplakorvaus siitä, vähintään!

Mutta eihän se niin mene. Ei Jyrki Käteinen voi ajatella Suomen tulevaisuutta yksittäisen kotiäidin halujen kannalta. Faktat:

1) Kotiäitien joukossa piilee koulutettujen työntekijöiden reservi.

2) Tämä reservi käy Suomelle kalliiksi, koska verovarojen kerryttämisen sijaan he kuluttavat niitä.

(Tiedän jo nyt, että jos tämä julkaistaisiin jossakin Oikeassa Paikassa kolumnina, niin vauva.fi kuumenisi räjähdyspisteeseen ja postiluukustani tultaisiin tunkemaan kakkavaippoja. Onnekseni en ole koskaan siellä käynyt. Enkä käy.)

No miten tätä solmua voisi lähteä aukomaan? Tarkoitukseni on omasta äitiydestäni huolimatta tarkastella ongelmaa objektiivisesti ja yleisellä tasolla. Jotakin, mitä ei tunnuta äitiyteen liittyvissä keskusteluissa sallittavan.

1) 6+6+6 -malli. Tätä on puskettu läpi pitkään siinä vielä kuitenkaan onnistumatta. 6 kuukautta vauvan syntymän jälkeistä aikaa olisi korvamerkitty äidille, 6 kuukautta isälle ja loput kuusi kuukautta kummalle tahansa. Olisi hienoa! Isät saisivat sen siivun vanhemmuutta, mikä heille kuuluukin. Puolikkaan kakusta. Samalla naisten asema työmarkkinoilla tasa-arvoistuisi, koska oletus ei olisi, että nainen jäisi vuosiksi kotiin hoitamaan lapsia. On myös huomattavasti matalampi kynnys laittaa päivähoitoon 1,5-vuotias kuin 9-kuukautinen.

2) Loppu pätkätyösopimuksille ja ketjutetuille työsopimuksille! Jos työelämä kohtelee nuorta naista epäreilusti, niin siitä pitää mielellään pidempäänkin taukoa. Vakipaikat hyville työntekijöille niinku olis jo!

3) Tarvitaan lisää laadukasta päivähoitoa monimuotoisemmin vaihtoehdoin. Lisää päiväkoteja, lisää ryhmäperhepäivähoitopaikkoja, lisää perhepäivähoitajia. Lisää vuoropäiväkoteja. Pienemmät päivähoitoryhmät. Varmuus siitä, että sijaisia palkataan tarvittaessa. Tämä kaikki maksaa aivan sairaasti, mutta pitkällä tähtäimellä on ehdottoman tarpeellista. Työllistävä vaikutus on tuplaava, kun saadaan tarpeeksi päivähoitopaikkoja työelämään palaaville pikkulasten äideille. Lienisi helpompaa jättää kullanmurunsa hoitoon, kun tietäisi hoitopaikan olevan luotettava ja kiireetön.

Ja sinä, kotiäiti, olet aivan oikeassa siinä, että kukaan ei voi hoitaa lastasi paremmin kuin sinä. Mutta:

1) Me kaikki olemme osa jotakin suurempaa. Yhteiskuntaa, muurahaiskekoa. Jokainen joudumme sen osaksi kuitenkin. Se ei ole mitään, miltä lapsia pitäisi varjella viimeiseen asti.

2) Sinun lapsesi eivät ole
sinun lapsiasi,
he ovat itsensä
kaipaavan elämän
tyttäriä ja poikia.

He tulevat sinun kauttasi
ja vaikka he ovat
sinun luonasi,
he eivät kuulu sinulle

Voit antaa heille rakkautesi,
mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän
omat ajatuksensa.

Voit pitää luonasi heidän
ruumiinsa, mutta et
heidän sielujaan, sillä
heidän sielunsa
asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä,
ei edes uniesi kautta. 

(...ja niin edelleen - Kahlil Gibran)

3) Elämme aikaa, jolloin ei ole varaa itsekkyyteen. Politiikan suuntalinjoja ei vedetä yksittäisten ihmisten halujen perusteella. Vuonna 2012 on elintärkeää koittaa pitää tätä kansakuntaa pystyssä ja miettiä, mitä toimenpiteitä voitaisiin tehdä ennen kuin on pakko antaa tekohengitystä. Ennen kuin suunnataan ruumishuoneelle.

4) On aivan ok kaivata työelämään puuron ja puklun keskeltä. Siitä ei tarvitse kokea syyllisyyttä. Töissä on kivaa.  

Vaaliteemoja jaossa!

Ajattelin, että olisin sulkenut tämän asiakirjan salaisiin arkistoihin neljäksi vuodeksi. Siihen asti, kun aion itse asettua ehdolle kunnallisvaaleihin. Sitten tajusin, että mullahan on niin mahtavia ideoita, että olisi rikollista pitää ne itsellään jakamisen sijasta. Kukaan ei häviä mitään, jos näitä toteutettaisiinkin jo aikaisemmin.

Kyse on siis kunnallisvaaliteemoistani. Niistä, joilla ratsastaisin, jos olisin ehdolla tänä syksynä. Elämäntilanteen ollessa kuitenkin vähän epäsuotuisia sille, että voisin politikoida niin täysivaltaisesti kuin haluan, jättäydyn vielä leikistä. Onpahan sitten hiottu huippuunsa kampanjat! Mulla on tässä ollut ruhtinaallisesti aikaa pohtia kaupunkini epäkohtia ja niihin ratkaisuja.

Tällaisiin asioihin olen tähän mennessä kiinnittänyt huomiota:

1) Kantovälineellä ilmaiseksi vauvan/pikkulapsen kanssa bussissa. 

Jos lastenvaunuilla jo pääsee ilmaiseksi, niin miksei sitten kantoreppujen ja -liinojen kanssa? Lastenvaunujen ilmaisuus ei voi johtua vain siitä, että keskeltä bussia on vaarallista ja bussilinjoja myöhästyttävää tulla maksamaan kyytinsä vaunujen odottaessa.

Mielestäni kyse on myös poliittisesta kädenojennuksesta lapsiperheille. Ilmainen bussikyyti lastenvaunuille, huoltajalle ja mukana oleville pikkulapsille on merkittävä kynnyksen alentaja liikkeelle lähtemisen suhteen. Neljän seinän sisälle jäävät pikkulasten vanhemmat ovat viimeinen asia, mitä haluamme. Kotivanhemmat tarvitsevat päivittäistä annosta ihmisten ilmoilla olemisesta. Mikä onkaan kaupungilta fiksumpaa kuin antaa ilmainen kyyti harrastuksiin, kauppaan, kirjastoon, neuvolaan, puistoon tai kyläilemään ystävän luokse? Todella edullinen tapa edesauttaa kotiäitien ja -isien mielenterveyden säilymistä! Hienoa!

Olisi helppoa suoda sama etuoikeus myös lastaan kantorepulla tai -liinalla kuljettaville. Näitä välineitä käyttävien joukko on pieni, mutta voisi jopa hieman kasvaa, jos hekin pääsisivät bussilla ilmaiseksi. Itse olen monesti läpikäynyt seuraavan ajatusketjun: Olisi kiva käydä kauempana kirpparilla - Sinne on tyhmää mennä vaunujen kanssa ahtaasti sompailemaan - No olishan meillä tuo kantoreppu - Mutta sitten pitää maksaa bussista - Enkä jaksa kävellä perille asti kuusikiloinen punnus kantorepussa - Enpä sitten mene sinne kirpparille.

Tällaista punnitsemista on autottoman kotiäidin arki. Voi kuulostaa tyhmältä ajatusketjulta, mutta muutaman kuukauden univelat tekevätkin hallaa ajattelulle. Lopputulemani tässä vaaliteemassa on kuitenkin se, että elämän helpommaksi tekeminen pienten lasten vanhemmille on pelkästään plussaa kaikille. (Ja ketä käpypersettä nyt yleensä lastenrattaat busseissa haittaavatkin, niin hänkin voittaisi tällä sen, että rattaiden määrä saattaisi vähentyä busseissa, kun liinankin kanssa pääsisi ilmaiseksi.)

2) Järjestettyä kesäleikkitoimintaa kaupungin leikkipuistoihin. 

En ole ainakaan törmännyt tällaiseen Tampereella. Se ei tarkoita, etteikö sitä silti olisi jossain määrin. Minä haluaisin kuitenkin, että Tampereellekin tulisi Porin nerokas malli Mukiloista, kaupungin järjestämistä kesä- ja heinäkuun ajan kestävistä, ohjatuista leikkikerhoista puistoissa. Mukilassa tarjotaan lapsille keksi ja mehua omaan mukiin, siitä nimi Mukila. Olen itse viettänyt kaksi kesää Mukilan ohjaajana ja minulla on niistä kesistä hyviä muistoja. Työ oli puolipäiväistä, joten palkka ei ollut kummoinen. Kustannukset kaupungille eivät siis myöskään olleet korkeat...

Mukila oli käyttäjilleen ilmainen, mutta sinne piti ilmoittautua lomakkeella, jotta ohjaajilla oli tiedossa lasten yhteystiedot. Toiminta oli tarkoitettu 4-10 -vuotiaille lapsille, ja sitä oli maanantaista perjantaihin klo 10-13.30. Mukila tarjoaa vanhemmille henkireiän kesällä asioiden hoitamiseen tai lepohetkeen. Mukila toimii kätevänä lapsenvahtina muutaman tunnin. Ohjaajina oli useimmiten alan opiskelijoita, eli lähihoitaja-, sosionomi-, lastentarhanopettaja- tai luokanopettajaopiskelijoita. Ainakin itselleni Mukila antoi kullanarvoista kokemusta lastenohjaamisesta ja toiminnan suunnittelusta.

Ohjattu toiminta leikkipuistossa kokoaa kaupunginosan lapsia kesällä yhteen ja luo yhteisöllisyyttä. Kesäleikkitoiminta on hyvin matalan kynnyksen avoin varhaiskasvatuspalvelu. Mukila antaa mainiota oman alan työkokemusta heille, jotka tähtäävät opiskeluillaan työhön lasten parissa. Kustannukset ovat matalat, sillä tilat ja välineet ovat valmiiksi olemassa, eivätkä mehut ja keksit paljoa maksa. Matalista palkkakustannuksista taisinkin jo mainita. Konsepti on briljantti, enkä ymmärrä, miksei se ole Tampereella käytössä. Helsingissäkin järjestetään kesäisin puistoruokailua.

3) Liikuntakerhoja koulupäivän jälkeen iltapäiväkerhoiän ylittäneille koululaisille.

Vähän samaa rataa kuin kohdassa 2). Kaupunki voisi tehdä yhteistyötä oppilaitosten kanssa, jotta alan opiskelijoita saataisiin pitämään leppoisia hyvän mielen liikuntakerhoja 3.-6. -luokkalaisille. Tästä kerhonohjausurakasta saisi opintopisteitä ja palkkaa. Kerhoa voisi olla kerran tai kaksi viikossa koulun tiloissa. Kaikki toiminta, mikä lyhentää koululaisten pitkiä, yksinäisiä iltapäiviä, on hyvästä. Vielä parempi, jos se on ilmaista. Opiskelijoiden hyödyntäminen ja heidän hyötymisensä projektista taas on ihan parasta.

4) Päteviä sijaisia päivähoitoon. 

Voin sanoa tietäväni jotakin Tampereen päivähoidon nykytilasta. Vaikka se on päättäjien lempisäästökohteita, ei sieltä saisi nipistää yhtään. Päinvastoin, sinne kaivataan kipeästi lisää resursseja. Päivähoidon henkilökunta tekee suunnattoman arvokasta työtä, ja heillä on oikeus saada tehdä työnsä hyvin. Työtä ei voi tehdä hyvin, jos on jatkuva kiire.

Sairaslomista ja uupumisesta syntyy helposti noidankehä; jos sijaisia ei joko palkata lainkaan, vaikka heitä tarvittaisiinkin, tai sijaiset ovat pystymetsästä repäistyjä pökkelöitä. Näin kun on useasti näreet päiväkodin arjessa. Valitettavasti. Koita siinä sitten luottavaisin mielin jättää pikku Jani-Petterisi aamulla hoitoon, kun ryhmän ainoan tutun ja turvallisen työntekijän silmäpussit roikkuvat jo polvissa asti.

Tampereen päivähoidossa on käytössä VIP-sijaisia, jotka ovat päteviä, tietyn alueen päiväkoteja tarpeen mukaan kiertäviä sijaisia. Käytäntö on hyvä, mutta riittämätön. Esimerkiksi vasta valmistuneita lähihoitajia soisi rekrytoitavan lisää näihin pesteihin. VIP-sijaisia tarvittaisiin vähintään tuplamäärä lisää nykyiseen verrattuna.

...


Sellasta! Saatan päivittää listaa, kunhan saan lisää neronleimauksia. Vaaliteemani siis keskittyisivät pitkälti lapsiin ja lapsiperheisiin, mutta heitähän riittää. Lasten äänitorvena toimiminen on minulle muutoinkin sydämen asia. Täytyy pitää melua niiden puolesta, joilla ei ole rahaa lobata itse päättäjiä.

Hetkeksi hyvästit oravanpyörälle

Tänä kesänä minä olen saanut pysähtyä.

Tänä kesänä olen maistanut mansikat paremmin kuin monena aikaisempana. Olen haistanut vastaleikatun ruohon ja pehmeän kesäsateen tuoksut vahvemmin. Ehtinyt istua torilla kahvilla ja syömässä lohta ja muikkuja, kuuntelemassa haitarinsoittoa ja katselemassa ihmisiä. Pysähtynyt pitkäksi hetkeksi katsomaan, kuinka puista leijailevat höytyvät päällystävät sadunomaisesti puiston nurmikkoa. Nähnyt kesän kukissa vahvemmat värit. Jäänyt ihastelemaan Petsamon puutarhoja ja haaveilemaan niiden äärelle. Nähnyt ystäviäni ja sukuani enemmän kuin aikoihin. Saanut jotakin ennenkokematonta: oman pienen perheen. 

Minulla ei ole kiire minnekään, ei vielä pitkään aikaan. Se on autuasta. Jokainen päivä on sunnuntai vailla huolta maanantaista ja herätyskellosta. 

Tänä kesänä olen tutustunut yhteen uuteen ihmiseen, tyttäreeni. Olen viettänyt hänen kanssaan paljon aikaa ja olemme ystävystyneet jo melko hyvin. Meillä on hauskoja yhteisiä juttuja, lauleskeluja ja höpöttelyjä. Minä nöpönenälläni annan eskimosuukkoja hänelle ja hän kujertaa minulle omalla kielellään takaisin. 

On huikaiseva ajatus saada tuntea ihminen hänen alustaan asti. Kasvattaa hänet kahden solun kohtaamisesta lähtien sisällään, täydelliseksi ihmisen aluksi. Rakentaa hänen kanssaan yhteinen maailma, jonka saan jäsentää hänelle niin kuin parhaaksi katson. Hän poimikoon siitä, mitä haluaa ja tärkeänä pitää. 

Aika usein tajuan, miten onnellinen ja onnekas olenkaan. Yksi unelmistani on nyt toteutunut, ja sitä unelmaa riittää loppuelämäkseni. Minulla on oma perhe; pieni, kaunis ja täydellinen. Valtava vastuu, mutta myös valtava onni ja lämpö sydämessäni. Rakastun lapseeni päivä päivältä enemmän, en tiedä suloisempaa olentoa olevan olemassakaan. Tässä sitä yhdessä kasvetaan ja ihmetellään, koko loppuelämän. 

Ensimmäinen kirje tyttärelleni

Synnyit tähän maailmaan toukokuun lopun kesäisenä, kauniina ja kirkkaana aamuna. Olin niin iloinen siitä, että pääsit vähän yllättämään meidät. Tulit 10 päivää etuajassa! Sinulla oli kiire päästä ihmettelemään ja ihastelemaan tätä maailmaa.

En ole koskaan kokenut niin paljon kipua kuin synnyttäessäni sinua. En ole koskaan tuntenut itseäni niin suureksi sankariksi kuin tunsin synnytettyäni sinut. En ole koskaan valvonut niin paljon kuin niinä kahtena peräkkäisenä yönä, joista toinen oli viimeinen kun olit sisälläni, ja toinen oli ensimmäinen kun olit tässä maailmassa. Eikä minua väsyttänyt, koska olin saanut lahjaksi ihmeen. Sinut. Miten olisin sellaisen äärellä voinut nukkua.

Olit niin kaunis ja täydellinen, kun synnyit. En ollut uskoa todeksi, että nyt viimeinkin, kaikkien niiden kuukausien jälkeen, joina olin sinua sisälläni kantanut, olit valmis ja sylissäni. Miten minun sisälläni oli voinutkin muotoutua sellaista kauneutta, sinun pitkät sirot sormesi, sinun tummansiniset silmäsi. Kaikki sinussa niin oikein ja paikoillaan.

Niinä lyhyinä hetkinä ensimmäisten päiviesi aikana, kun olit hereillä kaiken nukkumisen lomassa, ihastelimme isäsi kanssa silmiäsi ihastelemasta päästyämme. Niin syvän siniset, niin viisaat, niin salaperäiset. Olit tehnyt pitkän matkan ja tullut paikasta, joka on meille vieras. Olit kulkenut elämän alkulähteiltä, rakkaudesta, todeksi, olevaksi, pieneksi ihmiseksi. Sinä olet suuri ihme. Vastasyntyneen katseen äärellä aikuinen mykistyy. Tuo katse kertoo jostakin niin kaukaisesta.

Sain myötäsi harteilleni suuren ja painavan vastuun. Sain myös suuren lahjan. Minä uskon, että sinä teet minusta paremman. Kärsivällisemmän, lempeämmän, lämpimämmän. Sinä teet elämästäni täydemmän. Minun ei enää koskaan tarvitse miettiä, mikä on tärkeää ja mikä ei. Sinä olet. Voin tehdä hyväksesi vain parhaani, mutta se riittää varmasti.

Toivon, että voin antaa sinulle vahvat siivet seikkailuihin. Sellaisen rohkeuden ja uteliaisuuden elämää kohtaan, että uskallat tehdä ja elää juuri niin kuin haluat ja sinusta tuntuu oikealta. En soisi sinun joutuvan ajattelemaan, mitä muut sinusta ajattelevat, koska se ei ole tärkeää. Ole oma itsesi aina, ole rohkeasti rosoinen, rakasta vahvasti, elä täydesti. Pidä puolesi ja ole ylpeä itsestäsi. Koska sinä olet upea ja ihana.

Ehkä me tulemme kohtaamaan vielä rajujakin erimielisyyksiä vuosien mittaan, mutta toivon voivani olla aina luottamuksesi arvoinen. Haluan olla turvanasi niin kauan ja niin paljon kuin minua vain tarvitset.

Rakkaudella
äiti

Luen, ajattelen, siis olen.

"Asiat eivät ole niin kuin media, vanhemmat tai opettajat kertovat. Ihmisten tulee itse rakentaa näkemyksensä."

Tämä ajatus löytyy jääkaappimme ovesta. Se on ollut jääkaappimme ovessa jo edellisessä asunnossamme. Koen ajatuksen niin tärkeäksi, että säästin muutossa tuon pienen lappusen huolella laittaakseni sen uuden jääkaapin oveen uudessa kotikaupungissa. Lappu ajatuksineen on leikattu aikoinaan irti Liberosta, "vasemmistolaisesta mielipide- ja kulttuurilehdestä".

Miten sitten rakentaa niitä näkemyksiä? Miten sellaista ylimääräistä, aivosoluja rassaavaa hommaa jaksaa tehdä tässä alati monimutkaistuvassa maailmassamme?

Minun mielestäni ihmisen tulee Lukea ja Keskustella. Lukea muutakin kun valtavirtamediaa ja keskustella kaikenlaisten tapaamiensa ihmisten kanssa heidän näkemyksistään ja mielipiteistään. Mieluiten niin, ettei kaivauduttaisi poteroihin, vaan koitettaisiin saada ilmoille raikkaita, vuorovaikutteisia ajatuksia. Vaikka minun on vaikea kestää koti-uskonto-isänmaa-eetosta, niin en vie sitä henkilökohtaisuuksiin. En pidä näin ajattelevia ihmisiä tyhminä, heillä vain on arvomaailmassaan eri painotukset kuin minulla. Me elämme yhdessä ja samassa, muuttuvassa maailmassa kaikki. Keskusteluissani ihmisten kanssa koitan tuoda esille ajatuksia siitä, miten tärkeää on tasa-arvo ja kestävä kehitys, koska samassa veneessä me kaikki olemme.

Yhdysvalloissa media on huolestuttavan harvojen käsissä. Suomessa on myöskin vain muutama iso mediatalo, jotka päättävät suuren osan siitä, mitä luemme, näemme ja kuulemme. Siksi, yksiäänisyyden välttämisen vuoksi, suosittelen hakeutumaan vaihtoehtoisten medioiden pariin. Esimerkiksi täältä löydät jotain ihan muuta luettavaa, kuin mitä sinulle muutoin yritetään tyrkyttää.

Meille tulee kotiin seuraavat lehdet, joita voin kaikkia lämmöllä suositella (sulkeissa olevat lainaukset lehden nettisivujen mediakortista):

- Lapsen maailma ("Lapsen Maailma on erikoisaikakauslehti, joka käsittelee lasten ja nuorten kasvatusta sekä lastensuojelukysymyksiä. Se on suunnattu lapsiperheille ja lasten kanssa työskenteleville. Kustantaja Lastensuojelun keskusliitto.")

- Vihreä lanka ("Vihreä Lanka on vihreille arvoille perustuva itsenäinen, journalistisin kriteerein toimitettu uutis- ja ajankohtaislehti. Lukijatutkimus kertoo, että lehden tyypillinen lukija on 25-50-vuotias ja hyvin koulutettu. Hän perustelee Vihreän Langan tilausta sillä, että haluaa seurata maailmanmenoa myös valtamedialle vaihtoehtoisesta näkökulmasta. Häntä kiinnostavat erityisesti ympäristöön, energiaan, asumiseen, ekologiseen kuluttamiseen ja ruokaan liittyvät ajankohtaiset asiat.")

- Voima. Voima ei halunnut mediakortissaan määritellä itseään tai lukijakuntaansa. Hyväkin niin. Ei ole olemassa sellaista epäkohtaa, johon Voima ei ottaisi kantaa. Lehden lukeminen on toisinaan jopa hengästyttävä kokemus, koska vastaan tulee kaikkea, mistä ei ole ollut aiemmin tietoinen, vaikka kuinka tarkkaan mielestään seuraakin uutisia. Voima pitää minut maanpinnalla. Jaa miksi minä tilaan tätä lehteä, jonka jokainen tiedostava, mutta köyhä opiskelija osaa hakea ilmaisjakelupisteistä? Juuri siksi, koska minulla on varaa siihen. Voin siten tukea riippumatonta mediaa.

- Image ("Image on kuukausilehti, jonka aiheena ovat yhteiskunnalliset puheenaiheet ja populaarikulttuuri. Image on ajankuva. Se nostaa esiin uusia ilmiöitä ja tuoreita näkökulmia. Se on viihdyttävä asiamedia, joka haluaa herättää ajatuksia ja käynnistää keskustelua. Image luottaa lukijan älyyn. Se tarjoaa pitkiä, laadukkaita aikakauslehtijuttuja, jollaisia ei muualta löydy. Jokainen Image sisältää myös pop-, kirja- ja elokuvatärpit, muotijutut sekä parhaat kolumnit.") Tämä lehti on tilaamistamme lähimpänä valtavirtamediaa. Aina välillä Image on ärsyttävän ironinen ja pääkaupunki-keskeinen, mutta sitten tulee taas jokin tosi hyvä juttu, jonka vuoksi tuota jaksaa lukea ja tilata.

- Libero. ("Libero on pirteä vasemmistolainen mielipide- ja kulttuurilehti, jonka yleisönä ovat nuoret. Libero on Kultti ry:n palkitsema Vuoden laatulehti 2007.") Vasemmistonuoret ry:n alainen sellainen. Tämän saa ilmaiseksi, jos liittyy vasemmistonuoriin. Vasemmistonuoriin liittyminen on myöskin ilmaista. Olen maailman huonoin ja laiskin vasemmistonuori, en ole tehnyt mitään muuta kuin liittynyt jäseneksi... Mutta lehti on hyvä! Terävä ja pureva, porvarit hikoilemaan laittava.

Tästä kattauksesta minä koen saavani moniulotteisen kuvan maailmasta. Nautin siitä, että saan lukea asioista, joita meiltä muutoin yritetään pimittää. Mitä vähemmän keskivertokuluttaja tietää, sitä tyytyväisempiä ovat paksut sedät toimistotorneissaan. Mitä vähemmän tiedämme, sitä vähemmän osaamme kyseenalaistaa asioiden vallitsevaa laitaa. Emme muuta kulutustottumuksiamme, jos emme näe niissä mitään väärää. Itse näytän mielelläni paksuille sedille pitkää nenää ja lällättelen, että tepä ette omista koko maailmaa, senkin paskiaiset. Silloin tunnen olevani olemassa ja elossa. Kapina on kaunista ja tervettä.

...

Suunnitelmissa on tilata piakkoin joko Helsingin Sanomat tai Aamulehti, koska elättelemme kuvitelmaa, että vauva-arkeen mahtuisi myös päivittäinen sanomalehden lukeminen. Katsotaan sitten, mikä on silmäpussien suuruuden ja lukemattomien sanomalehtipinojen suhde kesän lopulla. Tiedostan molempien noiden olevan suurpääoman äänitorvia, mutta kun tätä sisälukutaitoa ja mediakriittisyyttä on kertynyt aimo kasa, niin ei minua pelota!

"Asiat eivät ole niin kuin media, vanhemmat tai opettajat kertovat. Ihmisten tulee itse rakentaa näkemyksensä."

Näihin sanoihin kannattaa palata usein, ja sitä myöten muistaa, että meillä kaikilla on oikeus sanoa mielipiteemme ja vaikuttaa yhteisiin asioihin. Vallan kahvaan pitäisi tarttua mahdollisimman erilaisten ja eritaustaisten ihmisten, jotta jokaisen erilaisen ryhmän ääni tulee kuulluksi ja huomioiduksi. Esimerkiksi siksi jokaisen fiksun ihmisen, jonka elämäntilanteeseen ei kuulu ensi syksynä muutaman kuukauden ikäistä, rääkyvää perheenjäsentä, kannattaisi hakeutua nyt kunnallisvaaliehdokkaaksi. Minun vuoroni on sitten neljän vuoden kuluttua.

Suuria Henkilökohtaisia Pohdintoja

Nyt, kun odotan esikoistani, olen havahtunut huomaamaan, että minun pitäisi varmaan ajatella itseäni tytön sijasta naisena. Olen 25-vuotias, raskaana ja naimisissa, kaiken lisäksi minulla on vakituinen työpaikka. Auto ja asuntolaina sentään puuttuvat. Jos minulle olisi kerrottu nämä määritelmät muutama vuosi sitten, en olisi uskonut niiden kuvaavan ainakaan itseäni 25-vuotiaana. En edelleenkään tunne itseäni kovin kypsäksi, asialliseksi ja järkeväksi tyypiksi, vaikka olenkin monessa mielessä onnistunut pelaamaan elämäni kortit hyvin. (Ja mikä sitten on hyvä tapa pelata korttia elämän kanssa, sehän on yksilöllistä.)

Saanen pitää itseäni vielä tyttönä, niinhän mummotkin tekevät. Mitäs me tytöt tässä, hekottelevat mummot papoille istuskellessaan kauppakeskuksen penkeillä elämää seuraamassa. Niin sen kuuluu ollakin. Minä en halua olla tylsä aikuinen. Aika usein minun pitää esittää sellaista, mutta sisimmässäni olen aina valmis jekkustelemaan ja ahnas kaikelle, mitä elämällä on tarjota. Minä elän elämääni pilke silmäkulmassa, nyt ja aina.

Aikuistumisen huomaan itsessäni lähinnä siinä, että asioihin tulee suhtauduttua vähän tyynemmin. Enää ei tapahdu äkkivääriä kuohahduksia tai en pohdi päätäni puhki, mitä muut ihmiset ovat mahtaneet sanomisillaan tarkoittaa viikkoja tai kuukausia sitten. Olen oppinut, että mielipiteet ovat mielipiteitä ja oikeita tapoja elää on lukemattomia. Olen myös oppinut tuntemaan itseni niin hyvin, että tiedän pärjääväni yllättävän tiukoissakin paikoissa. Arvostan itseäni, joten en ole mitenkään kovin kiinnostunut siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat minusta. Olen hyvä tyyppi joka tapauksessa.

Mitä tulee nimenomaan naisen rooliin ja naiseuteen, niin olen huomannut raskauden myötä muuttuneeni entistä lempeämmäksi ja kuitenkin myös jämäkämmäksi lapsia kohtaan. Siis äidillisemmäksi! Sisimpääni on hiipinyt jokin mystinen, ikiaikainen tieto, ei, ennemminkin tunne hoivaamisesta ja sen tärkeydestä. Kun pidän pientä lasta sylissäni ja juttelen hänelle mukavia tai kun silitän lasta uneen, tunnen olevani täydellisen läsnä ja maailman tärkeimmässä paikassa. Sanokaa mitä sanotte, minun mielestäni kasvattaminen on maailman tärkein tehtävä. Ilman lapsuutemme rakastavaa ja saatavilla olevaa syliä meistä jokainen olisi aikuisena pulassa tässä maailmassa.

Kaksi kokemusta, tai kenties kolme, on muuttanut minua eniten elämässäni. Jos en olisi syksyllä 2008 lähtenyt kolmeksi kuukaudeksi Tansaniaan, olisin luultavasti vain varjo nykyisestä persoonastani. Olen ylpeä, että uskalsin lähteä ja pärjäsin Afrikan auringon alla, vaikka tiukille se otti. Sellaista määrää kurjuutta, köyhyyttä ja toisaalta elämäniloa ja toivoa en ole missään muualla kohdannut. Sen kaiken sekoittuminen ja vastaanottaminen, ja varsinkin sen käsitteleminen oli ravisuttava kokemus. Mikään ei ole avartanut näköalojani niin kuin tuo matka ja paikallisiin tutustuminen. Matkani myötä ymmärrän kulttuurieroja melko hyvin ja varsinkin sitä, miltä tuntuu olla huutomerkki maisemassa (olenhan suorastaan häikäisevän vaalea). Afrikan tuleminen iholle oli rankka kokemus, mutta en vaihtaisi sitä pois mistään hinnasta. Olihan myös uskomattoman hienoa nähdä luontodokumenttien safarimaisemat ja siemailla hedelmädrinkkejä Sansibarilla kirkkaan tähtitaivaan alla Intian valtameren kohistessa vieressä.

Ja siinä hetkessä, kun istuu tienvarrella keskellä viidakkoa odottamassa kyytiä tuntemattomilta, eikä huoleta yhtään, imeskelee vain kovia toffeekarkkeja kaverin kanssa, oppii elämästä jotakin todella tähdellistä.

Toinen tärkeä kokemus on tietenkin nykyinen siunattu tilani. Tämä saa ihmisen rauhoittumaan ja kääntämään ajatukset terveellä tavalla sisään päin. Lakkaa hötkyilemästä ja keskittyy olennaiseen. Oma arvojärjestys kirkastuu, kun tulee huolella pohtineeksi, mitä siitä haluaa siirtää eteenpäin. Tiedän, että äitiyden saappaat ovat mahdottoman suuret täyttää, mutta minä aion tehdä omistani ihmisen kokoiset. En tule olemaan täydellinen äiti, mutta tulen olemaan tarpeeksi hyvä. Joskus menen sieltä, mistä aita on matala, mutta päätavoitteestani pidän kiinni. Siitä, että minun lapsestani tulee vahvalla selkärangalla ja terveellä itsetunnolla varustettu ihminen. Minä en halua pelotella lastani elämällä tai suojella häntä liikaa. Haluan opettaa, miten siitä saa kaiken irti. Kunhan muistaa kunnioittaa muitakin samalla. Lapseni saa itse valita, mitä mieltä hän on asioista (vaikka ei aina saisikaan tahtoaan läpi). Siksi haluan, että häntä kasvattaa koko kylä. Hän saa nähdä monta hyvää tapaa elää ja olla ja muodostaa sitten kokemansa pohjalta omansa.

Suurin kaikista on kuitenkin rakkaus. On korvaamatonta löytää maailman tyrskyjen seasta rinnalleen sellainen ihminen, johon voi luottaa enemmän kuin peruskallioon. Koska näin on käynyt minulle, en usko maailmassa olevan yhtäkään ihmistä, jolle ei voisi käydä samoin. Minä luulin olevani eriparisukka koko muun ihmiskunnan kanssa hyvin pitkään. Vieläkin usein ihmettelen sitä, miten on mahdollista, että tuollainen minun palapeliini täydellisesti sopiva ihminen on olemassa. Mutta se olkoon elämän kaunein salaisuus.

"En hyväksy mielipidettänne, mutta tulen kuolemaani saakka puolustamaan teidän oikeuttanne ilmaista se."

Oras Tynkkynen on yksi sankareistani:

"Monella kollegalla tässä salissa on vahva kristilliseen tai muuhun maailmankatsomukselliseen vakaumukseen perustuva arvopohja, ja haluan tässä yhteydessä tehdä selväksi, että arvostan ja kunnioitan tätä arvopohjaa erittäin paljon. Olen kansanedustajana valmis tekemään kaikkeni, jotta teidän arvojanne kunnioitetaan ja niitä ei tässä maassa poljeta. Keskustelussa on kuitenkin tärkeä tehdä ero oman henkilökohtaisen vakaumuksen ja lainsäätäjän roolin välillä. Kerron yhden esimerkin, joka toivottavasti avaa tätä eroa vähän paremmin: Olen itse ollut koko ikäni absolutisti. En ole käyttänyt mitään laillisia tai laittomia päihteitä. En juo alkoholia, en polta tupakkaa, en juo edes kahvia. Musta tee on kaikkein vahvin aine, jota käytän, ja sitäkin harkiten ja kohtuudella. Olen tietysti päätynyt tähän henkilökohtaiseen ratkaisuun sen takia, että pidän sitä perusteltuna ja järkevänä. Pidän päihteetöntä elämäntapaa hyvänä ratkaisuna. Mutta tästä henkilökohtaisesta vakaumuksestani ei seuraa se, että minulla lainsäätäjänä olisi oikeus tai mahdollisuus velvoittaa muita ihmisiä elämään samalla tavalla kuin mihin itse olen päätynyt. Vapaassa maassa en voi estää toisia ihmisiä valitsemasta toisenlaista elämäntapaa heidän oman vakaumuksensa perusteella, vaikka itse pidänkin omaa elämäntapaani ja omaa vakaumustani hyvinkin järkevänä ja kannatettavana.

Sama pätee uskonnolliseen vakaumukseen ja avioliittolakiin. Uskonnonvapaus takaa jokaiselle meistä suomalaisista vapauden ajatella niin, että avioliitto kuuluu vain miehelle ja naiselle. Uskonnonvapaus ja vapaan yhteiskunnan kansalaisoikeudet takaavat meille jokaiselle mahdollisuuden päättää siitä, kenen kanssa avioidumme vai avioidummeko ollenkaan. Kukaan lainsäätäjä ei voi pakottaa ketään meistä menemään naimisiin vastoin tahtoaan sellaisen ihmisen kanssa, jota ei itse halua ottaa avioliittoon. Mutta vastaavasti vapaassa maassa kenelläkään meistä ei lainsäätäjänä ole oikeutta sanella toisille, minkälaisia valintoja he omassa parisuhteessaan tekevät. Kenelläkään meistä lainsäätäjänä ei ole oikeutta kieltää toista ihmistä menemästä naimisiin rakastamansa ihmisen kanssa vain sen takia, että itse katsoo, että haluaa olla naimisissa vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa. Vapaassa yhteiskunnassa meillä jokaisella on oikeus meidän omaan vakaumukseemme, mutta meillä kenelläkään ei ole oikeutta pakottaa muita ihmisiä toimimaan vain meidän oman henkilökohtaisen vakaumuksemme mukaisesti."

Tasa-arvoisen avioliittolain vastustamiseksi ei ole olemassa yhtäkään oikeutettua väitettä.

Kevään soundtrack

Uuden kotimaisen musiikin kevät näyttää niin hyvältä, että siitä on pakko tehdä tällainen katsaus.

Kaikki rakastavat Pariisin kevättä. Niin minäkin. Viime viikon keskiviikkona ilmestyi uusi levy Kaikki on satua, joka monen kuuntelukerran jälkeen avautuu yhä enemmän ja paremmin. Ote on maalailevampi ja salaperäisempi kuin aiemmilla levyillä, mutta juuri hyvä. Tuunela vie projektiaan aivan omiin sfääreihinsä. Tämä on tulevien kevät- ja kesäöiden levy, ja varmaan yksi niistä, jotka jälkeläiseni tunnistaa jo vatsan läpi. :)



GG Caravan iskee ajankohtaiseen mustalaismusiikkisuoneen. (Toivottavasti termi ei ollut hirvittävän epäkorrekti.) Tämä tehdään tasavallan ykkössoittoniekkojen ja -räppäreiden voimin. Jälki on siis hienoa ja bändi jyrää eteenpäin aivan vastustamattomasti. Caravanin levyllä on monien eri räpäyttäjien biisejä monilla kokoonpanoilla, joten monipuolinen paketti huippulaatuista suomihip-hopin kenttää revittävää musiikkia on varmasti tarjolla. Projektinsa nimeä kantava levy ilmestyy huomenissa, karkauspäivänä.



Saraan ihastuin lopullisesti viime levyn Veden äärelle (2008) aikoihin. Palaan tuohon levyyn aina välillä, se on yksi niitä, joista en voi kuvitellakaan luopuvani. Sara on muovautunut vaikeasti lähestyttävästä nu-metallista kaunista ja kuulasta, monitasoista ja sopivan raskassoutuista musiikkia tekeväksi bändiksi. Laulaja Joa Korhosen ääni ja sanoitukset ovat tunnistettavia ja hurmaavia. Tässä bändi, jonka "paluulta" odotan paljon. Uusi levy Se keinuttaa meitä ajassa ilmestyy 7.3.



Joose Keskitalo on nimi, jonka soisi olevan useammille tuttu. Toisaalta miehen musiikki lienee liian erikoista ja vieraannuttavaa suurelle yleisölle. Sitä kuunnellessaan joutuu kohtaamaan varjoisampia ajatuksiaan ja pelkojaan. Keskitalo taikoo äänimaiseman kuin sota-ajoilta, hämärästä ja harmaasta tuvannurkasta aamunkoitteessa, kun tarkoitus on lähteä valvotun ja ryypätyn yön jälkeen järvelle kokemaan verkkoja. Tai hukkumaan. Tämä ei ole iloista tai kevyttä musiikkia. Mutta tämä on äärimmäisen hienoa musiikkia, jonka kuunteleminen on jopa puhdistava kokemus. Levy Vyötä kupeesi ja tule! ilmestyi 15.2.



Tundramatiks on itselleni uusi tuttavuus, ja aivan mainio sellainen. Levy Roinan rodeo ilmestyi 25.1. Olen muutamaa kappaletta tuolta levyltä kuunnellut, ja taitaa kotiuttaminen olla pian edessä. Tundramatiks ottaa ihailtavan reippaasti kantaa mm. vähemmistöjen oikeuksiin ja ihmettelee, miksi ketussa haalimme ympärillemme niin paljon turhaa tavaraa. Minun ajatuksiani lauluina! Yhtye itse kuvailee sekoittavansa musiikissaan slaavilaista melankoliaa ja balkanin punkkia. Maistuu.



Hunajana pohjalla aivan tuoretta kevääseen ja kesään virittävää musiikkia. Atletico Kumpula on Scandinavian Music Groupissa kitaraa soittavan Kyösti Salokorven yhtye, jonka ensimmäinen levy julkaistaan kesään mennessä. Nyt voi maistella ja hymyssä suin kuunnella ensimmäistä sinkkua Me kuulutaan yhteen, jonka luukutin viime lauantaina varmaan viisi kertaa putkeen. Kerrassaan hurmaavaa. Tätä on ihanaa laulaa elämänsä ihmiselle. "Hei ruipelo, me kuulutaan yhteen!"

Vaalikeskustelun kadonnut punainen lanka, olkaa hyvät.

"Suvaitsevaisuus on nyt trendikästä."
...

Täh? Alkaa enenevissä määrin turhauttaa, miten harhaan ja epäolennaisuuksiin tämän presidentinvaalikampanjannoinnin aikana voidaankaan mennä. Haaviston kannattajien 'suvaisevaisuudelle' ovat mielellään lähteneet tuhahtelemaan monet tahot. Taas sitä iänikuista vastakkainasettelua. Voi kuinka me sitä rakastetaan. Vastakkainasettelun rakentaminen on niin kiehtovaa, ettei haittaa vaikka se aita estäisi meitä näkemästä nenäämme pidemmälle.

Mistä tässä sitten oikeasti on kyse? Maailma on muuttunut jo viimeisessä 20 vuodessa niin paljon, ettei sitä voi enää samaksi kutsuakaan. Järjestelmät ja rakenteet eivät ole pysyviä, pysyvää on vain muutos. Pysyvää voivat myös olla vahvat arvot ja ideat, joiden pohjalle yritämme rakentaa. Noiksi arvoiksi näkisin ihmisarvon ja kestävän kehityksen. Emme ole enää vuosiin eläneet yhtenäiskulttuurissa, Kekkoslovakiassa, johon monet haikailevat. Minun sukupolvelleni se ei ole enää edes haikailun kohde.

Minun sukupolveni miettii, miten tästä planeetasta jäisi jotakin jäljelle omille lapsillemme. Miten korvata uusiutumattomilla energianlähteillä toimivaa raskasta teollisuutta? Miten kulkea paikasta toiseen ympäristöystävällisesti? Miten taata lapsenlapsilleni mahdollisuus kuulla metsän hiljaisuus ja syödä puhdasta ruokaa? Miten voimme pitää yhteiskuntamme turvallisena ja meille kaikille parhaana mahdollisena paikkana elää?

Löytääkseen vastauksia näihin kysymyksiin on osattava päästää irti menneestä, koska se on liian kaukana takana. Harva luomamme järjestelmä toimii sujuvasti vastaten nykyajan haasteisiin. Puutteiden paikkailun sijasta olisi syytä repiä vanhat järjestelmät alas ja aloittaa puhtaalta pöydältä tarkoituksenmukaisia keinoja käyttäen. Tarvitaan siis uutta ja ennakkoluulotonta ajattelua. Tarvitaan läpinäkyvyyttä, avoimuutta ja keskustelua. Emme voi koteloitua kotimaamme helmoihin, kun planeettamme on yhteinen ja sitä koskevat päätökset tehdään maailmalla.

Olemme murroksessa, halusimme sitä tai emme. Monikulttuuristuminen on väistämätöntä, moniarvoistuminen on väistämätöntä, ilmastonmuutos on väistämätöntä. Turha siis harata niitä vastaan, vaan yrittää löytää keinot, joilla parhaiten pärjätään muuttuvassa maailmassa. Tarvitsemme kipeästi rohkeita edelläkävijöitä, jotka näkevät pitkälle tulevaisuuteen ja ennen kaikkea näkevät siellä mahdollisuuksia. Ilman muutoksia jämähdämme tähän tilanteeseen, jossa erot tuloissa ja hyvinvoinnissa kasvavat sietämättömän räikeiksi.

Ei meillä hei oikeasti kovin hyvin mene. Olemme kärkimaa työpaikkakiusaamisessa ja joka kymmenes työikäinen suomalainen syö masennuslääkkeitä. On perheitä, joissa syrjäytymisen kierre jatkuu jo kolmannessa polvessa. Elinkeinoelämän valtuuskunnan mukaan syrjäytyneitä 15-29-vuotiaita nuoria oli vuonna 2010 yhteensä noin 51 300. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan vuonna 2009 koko maassa tehtiin 79 651 lastensuojeluilmoitusta, jotka koskivat yli 53 000 eri lasta.

Tämänhetkiset presidentinvaalit ovat koonneet yhteen ihmisiä, jotka haluavat katsoa tulevaisuuteen rohkeasti ja ovat valmiita muutoksiin. Olemme voineet kanavoida toiveemme johonkin konkreettiseen, jonka eteen paiskimme nyt hartiavoimin töitä. Ja tokikin saamme pyyhkeitä kasvoillemme. Niin on aina kohdeltu edelläkävijöitä, se on maamme tapa. Olemme tosin saaneet luotua niin lämminhenkisen ja positiivisen yhteisön, ettemme voi kokea enää koskaan olevamme yksin ajatuksinemme. Tästä kiitämme Pekka Haavistoa, joka on ehdokkuudellaan saanut aikaan jotakin ainutlaatuista Suomen poliittisessa historiassa. Kansanliikkeen, joka innokkuudellaan ja luovuudellaan hakee vertaistaan.

Muutoksia ei tapahdu, ellei niitä tehdä. Kaikkia vaikutuksia ei voi etukäteen ennustaa, mutta parempaa kohti yrittäminen on aina tervetulleempaa kuin jäykin sormin vanhoihin kaavoihin takertuminen. Syviä haavoja ei laastareilla korjata. Suomessa on vallalla sairaalloinen konsensuksen etsiminen, joka on pitkään pakottanut toisinajattelijat suodattamaan puheenvuorojaan rajusti. Vaikka puolueet vaihtuisivat hallituksessa, on harjoitettava politiikka aina samanlaista. Meillä pelätään uusien latujen aukaisemista ja siitä aiheutuvia vastalauseita kuin ruttoa. Miksi?

Minä en halua nähdä sitä tulevaisuutta, jossa oman pesän puhtaana pitäminen on tärkeämpää kuin yhteinen hyvä. Se tulee johtamaan karmeuksiin. Ennen kuin on liian myöhäistä, voisimme viedä korkeaa osaamistamme maailmalle. Muun muassa vesiteknologiaamme ja rauhanturvaamistamme. Ennaltaehkäisemällä ja selvittämällä ongelmia niiden syntysijoilla teemme suurimman palveluksen meille ihan jokaiselle. Ennaltaehkäisemällä voisimme estää kolmannen maailmansodan syttymisen juomaveden loppumisen vuoksi. Näinhän on ennustettu. Suomella on Kanadan lisäksi runsaimmat makean veden juomavarat.

Miettikääpä sitä. Ja nähkää hyvät ihmiset vähän syvemmälle kuin mitä niihin homohuuteluihin takertuminen antaa puolin ja toisin ymmärtää.

Ihmisyyden kunnioittamisesta

Nyt ei ole kyse enää pelkästään presidentinvaaleista. Suomessa on herännyt hälyttävän voimakas vihamielisyyden aalto erilaisuutta kohtaan. Kielenkäyttö on ala-arvoista, rumaa ja uskomattoman loukkaavaa. Samalla se on sivistymätöntä, sokeaa ja harkitsematonta. Tölväisyjen tekijät eivät tajua sanojensa voimaa. Tälläkin entisellä koulukiusatulla on nyt tullut mitta äyräitään myöten täyteen homo-, sivari- yms. huuteluiden kanssa. Haukut tekevät todellakin haavoja, joita monet joutuvat loppuelämänsä parantelemaan. Ei varmastikaan Pekka Haavisto, joka on maailman konfliktialueilla timantinkovaksi marinoitunut jätkä, mutta moni muu, joita netissä tällä hetkellä huutelevat vatipäät onnistuvat ehkä jopa tietämättään loukkaamaan.

Paljon näkyvyyttä saaneessa Kaikki elämästä -blogissa elintärkeään aiheeseen pureuduttiin jo jonkin verran. Lukekaapa tämä ajatuksia herättävä kirjoitus.

Kun sinä sanot kielteisen mielipiteesi Pekka Haaviston homoudesta, sanot kielteisen mielipiteesi homoudesta ylipäätään. Muun väittäminen on silkkaa tekopyhyyttä. Kun sinä sanot, ettei homo sovi presidentiksi, kiellät myös jokaisen muun homoseksuaalin suomalaisen mahdollisuuden olla ylpeä suomalaisuudestaan ja edustaa sitä maailmalla. Asetat seksuaalivähemmistöjen edustajat alemman luokan kansalaisiksi heidän yksittäisen ominaisuutensa perusteella. Ohitat ihmisen kokonaan. Ohitat hänen ajatusmaailmansa, mielipiteensä, tunteensa ja tekonsa. Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, ketä kannatat vaaleissa. Vastustaminen, mustamaalaaminen ja loanheittäminen ovat oman ehdokkaan kannattamisen ja kehumisen vastakohtia.

Mutta tiedättekös, tässä Haaviston leirissä toivotaan myös teille kiusaajille hyvää. Että jonakin mahdollisimman pian koittavana kauniina päivänä tajuatte peiliin katsoessanne jokaikisen ihmisen yhdenvertaisuuden. Että vähän katuisitte rumia sanojanne ja ottaisitte sydämiinne avoimuuden, lämmön ja ennakkoluulottomuuden turhan pelon sijasta. Homous ei tartu eikä ole vaarallista. Se ei ominaisuutena tee kantajastaan kykenemätöntä mihinkään. Emme voi antaa murrosiän epävarmuuden aalloissa ja kuohuissa kamppailevalle nuorisolle toisenlaista viestiä. Vuonna 2012 meidän on rohkaistava nuoria olemaan omia itsejänsä ja vastustettava kaikkea kiusaamista ja syrjimistä yhteiskunnassamme.

Jos joku nyt kehtaa lyödä pöytään sen kortin, että sotaveteraanit eivät taistelleet rintamalla, jotta kaksi miestä voisi tanssia keskenään Linnan juhlissa, niin minä haluan sanoa seuraavaa: ei heillä ollut vaihtoehtoa olla osallistumatta sotaan. Eivät he taistelleet heteronormatiivisen elämäntavan puolesta. He taistelivat sen puolesta, jotta heidän lapsensa ja lapsenlapsensa saisivat elää ja asua vapaasti vapaassa maassa. Luin facebookista hyvin liikuttavan kommentin, jossa keski-ikäinen nainen kertoi isänsä olevan 92-vuotias sotaveteraani ja äänestävän hyvillä mielin Pekkaa. 92-vuotias sotaveteraani on ymmärtänyt maailman muuttuneen 70 vuodessa. Miksi sen saman ymmärtäminen on joillekin ylitsepääsemättömän vaikeaa?

Sotaveteraanit eivät haluaisi kenenkään joutuvan sotimaan, vähiten lastensa ja lastenlastensa. Armeijan käymisen glorifiointi on aivan jonkun muun ryhmän kuin heidän keksintö. Sota on tragedia, jota on vältettävä viimeiseen asti. Siksi annan hyvin suuren painoarvon rauhantyölle ja sen kansainväliselle edistämiselle. Kunnioitan siviilipalvelusjärjestelmää ja sen suorittaneita hyvin paljon, koen heidän tehneen aidosti oman ratkaisunsa ja vuoden verran korvaamattoman tärkeää työtä yhteiskunnan hyväksi. Sairaalat, koulut, vanhainkodit, päiväkodit, kirjastot ja muut julkiset laitokset hyötyvät vuosittain suuresti siviilipalvelusmiesten työpanoksesta.

Muuten, minun molemmat vaarini olivat sotaveteraaneja. Niin myös rintamalle kadonnut, alaikäisenä vapaaehtoisena sotaan halunnut vaarini veli. Kunnioitan heitäkin kaikkia suunnattoman paljon. Rauha heidän kaikkien sieluilleen. Kunnioitus, soittaako se sanana kellojanne?

Täten toivotan rauhaa, rakkautta, yhdenvertaisuutta ja siistiä kampanjointia meille kaikille.

Äänen päässä ihmeestä

Lähes kaikki mahdollinen faktatieto Haaviston puolesta sekä presidenttiehdokasta koskevien huhujen ja panetteluiden asiallinen kumoaminen lienee jo suollettu internetin laajoille aroille.

(Muistinvirkistykseksi voit toki käydä täällä.)

Koen, etten voi tuoda keskusteluun uutta sisältöä muutoin kuin sydämestäni kirjoittamalla. Näiden vaalien ja kampanjan aikana olen tajunnut jotakin kullanarvoista. Ihmiset ovat lähentyneet toisiaan yli puoluerajojen, yli sukupolvien, yli tulorajojen. Kansalaiset lapsista ja nuorista mummoihin ja vaareihin ovat aivan Haaviston lumoissa. Tavalliset, yksittäiset ihmiset ovat muutamassa päivässä lahjoittaneet muutaman satatuhatta euroa Haaviston kampanjalle. Ilkkujat ovat pilkkakirveillään lyöneet ja todenneet, että hukkaan menevät rahanne. Hukkaan ne nimenomaan eivät mene.

Minun lahjoittamani 25 euroa auttavat herättämään yhteiskunnassamme kipeästi kaivattua keskustelua moniarvoisuudesta ja siitä, miten meidän kaikkien olisi mahdollista lähentyä toisiamme ja tehdä yhdessä töitä paremman tulevaisuuden saavuttaaksemme. 25 euron avulla Pekka pääsee bussilla pitkälle vaalityötä tekemään. Julkisilla kulkuvälineillähän hän mieluiten matkaansa taittaa! 25 euroa auttaa muiden pienien pisaroiden kanssa yhdessä kasvamalla puroksi, jolla rahoitetaan tv-mainos parhaaseen katseluaikaan, jotta mummotkin saavat tilaisuuden ihastua Pekkaan.

On huikeaa, miten ihmiset puhaltavat yhteen hiileen tämän asian vuoksi. Se, että Pekka Haaviston toisen kierroksen kampanja on rahoitettu lähes yksinomaan tavallisten ihmisten pienillä lahjoituksilla, on ihanteellista ja takuuvarmasti eettistä.

Miksi me vaivaudumme tähän? Miksi opiskelijat ja yksinhuoltajaäidit haluavat antaa taloudellista tukea vaalikampanjalle, vaikka rahareikiä olisi varmasti enemmän kuin paikkausainetta? Koska meillä on unelma, ja olemme tajunneet, että sen toteuttaminen ei ole mahdotonta. Olemme heränneet huomaamaan, että meillä jokaisella on äänemme.

"Olen aina uskonut maailman muuttuvan, kun sitä muutetaan. Ihmeitä tapahtuu kun niitä tehdään." Pekka Haavisto

Unelmamme on parempi Suomi ja parempi huominen. Uskomme tämän mahdollistuvan Pekan presidenttiyden myötä, koska Pekka Haavisto on arvoiltaan ja persoonallisuudeltaan ihanteellinen esikuva kenelle tahansa. Pekka kuuntelee, keskustelee ja kunnioittaa jokaista tapaamaansa ihmistä. Moniko voi sanoa samaa itsestään, varsinkaan viime eduskuntavaalien jälkeisenä aikana? Tämä yksi ihminen on omalla esimerkillään osoittanut aitojen kaatamisen olevan enemmän kuin mahdollista. Kansamme yhdentyminen on välttämätöntä, jos haluamme lopettaa eriarvoistumisen ja hyvinvoinnin epätasaisen jakautumisen jatkumisen.



Kansainvälisesti ansioitunut, ammattimainen rauhanrakentaja olisi paras mahdollinen keulakuva pienelle maallemme. Maailma ottaisi riemulla vastaan uutisen Pekka Haaviston valitsemisesta presidentiksi. Aloittaisimme uuden aikakauden ja olisimme maailman edistyksellisin kansakunta. Ja nyt minä en liioittele. Millään muulla maalla ei olisi niin helposti lähestyttävää, modernia ja lämmintä johtajaa kuin meillä.

Pekka Haaviston vaalikampanjan myötä olen useasti katsonut itseäni kuvainnolliseen peiliin ja miettinyt omia käsityksiäni suvaitsevaisuudesta. Toden totta, yhtä typerää kuin vähemmistöjen pilkkaaminen, on pilkata heitä jotka pilkkaavat vähemmistöjä. Ihmisillä on aina ennakkoluuloja, jotka johtuvat pinttyneistä ja opituista käsityksistä. Me emme ole vielä lähellekään tasa-arvoisia. Emme ole sitä ennen kuin joka ikisellä ihmisellä on täsmälleen samat mahdollisuudet ja oikeudet lain edessä. Meidän jokaisen on kuitenkin mahdollista kohdata toisemme ihminen ihmisenä, rauhan kautta. Asiat on aina mahdollista keskustella halki ja saavuttaa, jos ei nyt yhteisymmärrystä, niin ainakin parempi ymmärrys toisiamme kohtaan.

"Emme tarvitse enempää oikeassaolemista, tarvitsemme enemmän kykyä ymmärtää mihin perustuvat ne mielipiteet, jotka meidän korviimme kuulostavat ensialkuun vääriltä" Pekka Haavisto

Kun luin netistä jokin aika sitten ensimmäisiä kommentteja perussuomalaisilta, jotka kertoivat kannattavansa Haavistoa, muistan saaneeni ahaa-elämyksen: nyt on iso pyörä lähtenyt pyörimään! Nyt ihminen nähdään kerrankin kokonaisuutena eikä yksittäisten ominaisuuksiensa kautta. Nyt ymmärretään vihdoinkin Suomen perustuslain henki. Mihin tahansa työhön tulee aina valita pätevin ehdokas rodusta, uskonnosta, seksuaalisesta tai poliittisesta suuntautumisesta tai muista vakaumuksista riippumatta.

Pekka Haaviston kautta voimme antaa maailmalle näkyvän ja kuuluvan viestin: uusi aika on alkanut ja me olemme kumonneet ennakkoluulomme. Haastamme muun maailman tekemään samoin!

Nyt meillä on mahdollisuus valita maallemme hymyilevät ja hyväntuuliset, innoittavat kasvot. Ehdokkaana on henkilö, joka on pelkällä olemuksellaan ja rohkeilla kannanotoillaan ihmisyyden puolesta saanut liikkeelle valtavat määrät ihmisiä yhteisen päämäärän puolesta. Päämäärämme on, että haluamme lapsillemme ja lapsenlapsillemme parhaan mahdollisen tulevaisuuden. Maan, jossa kaikkien on hyvä hengittää ja jossa pidetään huolta, että elämme kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti.

Jo tähän mennessä on koettu monia ihmeitä tämän kampanjan tiimoilta. Ihmisillä on niin hieno yhteishenki, etten ole moista kokenut koskaan ennen. Ihmeet ovat ideoita, jotka odottavat toteuttajiaan.

Käytä sinä omaa ääntäsi.

Puheenvuoro perheiden puolesta

Aina välillä kannattaa tarttua syötteihin. Sain linkin hesarin päivän pääkirjoitukseen, jossa pohditaan perheiden väheneviä voimavaroja. Linkkaajaa tuskastutti, ettei tuossa tarjota mitään uusia näkökantoja asiaan. Itselleni jokainen rivinväli tuntui kertovan lukemattomia uusia asioita, ja koska tällainen lapsi-, perhe-, lastensuojelu-, ja sosiaaliasiain eetos on jatkuvasti läsnä elämässäni, niin minulla heräsi paljon lisää sanottavaa aiheesta. Näenkin, että on aika avata laaja keskustelu aiheesta, ja jokainen, jolla on painavaa sanottavaa asiasta, voisi nyt astua esiin. Näin saamme kuuluville mielipiteitä ja toivottavasti jopa kelvollisia vaihtoehtoja tilanteen parantamiseksi.

Suomessa on vuoden sisään tapahtunut kuusi perhesurmaa, joista viidessä tapauksessa isä ja yhdessä tapauksessa äiti ovat surmanneet perheensä. Totta kai tämä kertoo, että yhteiskunnassamme oireillaan perheissä ja pahasti. Jotta tuollaiseen ratkaisuun olisi edes mahdollista päätyä, on se nähtävä ainoana mahdollisena. Ainoana keinona ja ratkaisuna. Perheensä surmaajan ajatusmaailma on siis suurella todennäköisyydellä hyvin lohduton ja vaihtoehdoton paikka. Hän kokee, ettei apua ole saatavilla tai sen hakeminen on mahdotonta. Tulevaisuus on merkityksetön käsite, pelkkää mustaa. Näitä perheitä on varmasti tuhansia, mutta koska kansanluonteeseemme on iskostettu, että avun tarvitseminen on häpeällistä, niin emme heitä kuule emmekä näe. Hienosti tuon häpeämisen kanssa sopii yhteen se, että toisten asioihin ei vain kuulu puuttua. Jokainen hoitakoon oman tonttinsa.

Miten tällaiseen tilanteeseen on mahdollista päätyä? Eikö Suomi ole hyvinvointivaltio? 90-luvun laman aikaan meillä ajettiin tehokkaasti alas sosiaalipalveluja, koska niistä oli mahdollista säästää. Tuolloin varoiteltiin, että näiden leikkausten satoa joudutaan korjaamaan vielä pitkään. Verovaroin kustannettavien yleisten hyvinvointipalveluiden leikkaaminen on aina huono vaihtoehto. Miksi aina viedään niiltä, joilla on vähiten, ja jotka huonoiten osaavat oikeuksiaan puolustaa? (Koska heillä ei ole rahaa eli painoarvoa eli vaikutusvaltaa. Lapset harvoin lobbaavat ja lounastavat kansanedustajien kanssa.) 90-luvun laman aikaisten palveluiden rapauttamisen satoa korjaa nyt viikatemies.

Jospa vain nuo tulipalot löydettäisiin ja saataisiin sammumaan jo kytemisvaiheessa.

Ne, jotka 90-luvulla jäivät työttömiksi, syrjäytyivät helposti, koska sosiaalipalvelut huononivat ja resurssit pienenivät. Välittömästi tästä kärsivät myös niiden perheiden lapset, joiden vanhemmat jäivät työttömiksi. Neuvolapalveluja alas ajettaessa oli hädässä olevien perheiden helppo lipsahtaa järjestelmästä ulos. Neuvolassa, jos missä, tulisi olla aikaa kohdata asiakkaat kunnolla ja kiireettömästi, mielellään vielä varmuuden vuoksi eli ennaltaehkäisevästi!

Sosiaalipalveluiden ei koskaan pitäisi olla pelkkää tulipalojen sammuttamista. Se vasta kalliiksi käykin. Ennaltaehkäisevä työ säästää valtiolle pitkän sentin. Vuorokausi lastensuojelulaitoksessa per asiakas on kuluiltaan muutaman satasen luokkaa. Miksei ennaltaehkäisevään työhön panosteta, miksei sitä kehitetä ja tueta siinä määrin, kuin tarvetta olisi? Miksi sosiaalialalla on niin monta toimijaa, jotka eivät tee kunnolla yhteistyötä? (Tätäkin on lailla rajoitettu mm. asiakastietojen luovuttamisen suhteen. Fiksua!) Mitä jäykempi byrokratian koneisto on, mitä virallisempi ja monitahoisempi, mitä useammassa paikassa vähävoimainen perhe joutuisi käymään saadakseen kaiken tarvitsemansa avun, niin sitä todennäköisemmin se jättää käymättä.

On olemassa hyvin paljon erilaisia kerhoja ja ryhmiä, joissa kotona oleva vanhempi voi pienten lastensa kanssa päivisin käydä. On kaupungin avoimia varhaiskasvatuspalveluja eli avoimia päiväkoteja ja avoimia musiikki- ja kuvataidekerhoja. On seurakuntien kerhoja, joissa on tarjolla monenlaista ohjelmaa. On yli 400 Mannerheimin lastensuojeluliiton perhekahvilaa ympäri maata. Toinen ja kolmas sektori ovat siis järjestäneet paljon palveluja taistellakseen perheiden yksinäisyyttä vastaan. Näin pitää ollakin, ja näistä on pidettävä kiinni. Mutta näihin eivät välttämättä ja luultavasti hakeudu he, joiden tunnelin päässä hämärtää.

Voisimmeko nimittää läheisemme neljänneksi sektoriksi? Olemme ulkoistaneet huolehtimisen palkkatyöksi. Se ei aina ole oikein. Yhteiskuntamme ydinyksikkö on perhe, joka tarkoittaa meille vain vanhempia ja lapsia. Tällä hetkellä mikään ei ole minulle niin kullanarvoista kuin tieto siitä, että 50% tulevan lapsemme isovanhemmista ja 50% tädeistä on puolen tunnin bussimatkan päässä. (Toinenkin puoli rientää avuksemme tarvittaessa aivan varmasti.) Minä aion hypätä nyytin kanssa siihen bussiin aina, kun ahdistaa. En ole koskaan lakannut kutsumasta lapsuudenperhettäni perheekseni. Siteet ovat vahvat ja läheiset, ja se on suuri onni ja autuus. He ovat minua ja lastamme varten, homman toimiessa myös toisin päin. Verisukulaisuudessa on velvoite huolehtimisesta ja rakastamisesta, vaikka lapsesi olisivat aikuisia. Se on ihmisyyttä se.

Toki on myös heitä, jotka väärinkäyttävät isovanhempien apua lastenhoidossa, mutta arjen avun puuttumisen ollessa suurempi ongelma, tulisi siihen mielestäni keskittyä. Yhden lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylää, siitä vanhasta viisaudesta ei pääse yli eikä ympäri.

"Perhe" on käsite, jonka ympärille on luotu niin vahva ja yleispätevä ihanne, ettei sitä kukaan voi toteuttaa. Paremmissakin piireissä on perheen lastina vähintään 20 vuoden asuntolaina, autolainat, työväsymystä ja tappelua siitä, kuka vie Jani-Petterin tänään soittotunnille, sen jälkeen jääkiekkotreeneihin ja kuka hoitaa huomenna taas saman kuvion. Isovanhemmat eivät ehdi auttamaan, koska asuvat joko liian kaukana tai ovat itse niin kiireisiä omien uriensa kanssa. Tätä jaksaakseen on kummallisen helppoa tyhjentää illalla vähän viinipulloa. Ja ehkä seuraavana iltana taas toinen. Koko korttitalo kaatuu perustuksiaan myöten, jos töistä tulee potkut. Sitten se viini vasta maistuukin, kunnes vaihtuu viinaan. Se kun on halvempaa.

Hulluutta. Kenenkään ei ole pakko omistaa asuntoa, luoda hulluna uraa tai harrastaa ohjatusti, jos se ei tunnu omalta jutulta. Luovuttaisiinpa ensin näistä hyvän elämän käsitteistä, tai järkeistettäisiin niitä. Jos ei ole pakko ylläpitää kulisseja tai tehdä vaikutusta keneenkään, pääsee perhe paljon helpommalla. Opetellaanpa vastaamaan rehellisesti kysymykseen "Mitä sulle kuuluu?" Jokainen ulos purettu huoli keventää sydäntä ja hartioita. Ei tarvitse odottaa siihen asti, että kysyjänä on joku muu kuin perheenjäsen.

Mutta jokainen päivähoidon, sairaanhoidon, terveydenhoidon, neuvolan, lastensuojelun ja koulun työntekijä on hommassaan asiakkaan hyvinvoinnin parhaaksi, joten heille varsinkin on vastattava rehellisesti tuohon kysymykseen. Ammattilaiset näkevät ja kuulevat työssään niin monenlaista, etteivät pienestä hätkähdä. He eivät myöskään tee työtään juoruillakseen ja herkutellakseen toisten ahdingolla, vaan auttaakseen. Siihen heidät on koulutettu ja sitä varten heillä on kattava verkosto käytettävissään.

Jokaisen ihmisläheiselle alalle hakeutuneen on myös syytä miettiä, miten voi tehdä työnsä parhaalla mahdollisella tavalla, ja mikä on työssä olennaisinta. Vaikka resurssit ovat kuinka niukassa, on asiakkaat aina kohdattava aidosti ja heidän on koettava, että hetki työntekijän kanssa on oikeasti heitä ja heidän asioidensa selvittämistä varten. Valittaminen työn raskaudesta ei auta, ellei ensin tee itse kaikkea voitavaansa työnsä järkeistämiseksi. Lämmin ja kiireetön kohtaaminen on mielestäni kaikkein tärkein asia. Kaikki muu on hienosäätöä.

Peräänkuulutan siis lämpöä ja inhimillisyyttä niin lähipiireissämme kuin ammatillisestikin. Byrokratia tuntuu olevan olemassa vain näitä kahta asiaa romuttaakseen, vaikka meillä kaikilla onkin paljon enemmän yhteistä kuin erottavaa. Välittäminen ja lähimmäisen hälyttävään tilanteeseen puuttuminen on suurinta rohkeutta. Nostan hattua äitiys- ja lastenneuvoloiden elintärkeälle, ennaltaehkäisevälle ja eteenpäin ohjaavalle työlle. Onneksi neuvoloiden toimintaan on taas panostettu ja laajoja ikävuositarkastuksia lisätty. Neuvola on kanava, joka tällä hetkellä parhaiten tavoittaa kaikki perheet.

Parahin Björn Wahlroos, tiedätkö kuinka monta vuotta sata neuvolaa toimisi täydellä teholla perheitä pelastaen, jos sinun omaisuutesi annettaisiin niiden käyttöön ja saataisiin palkattua lain edellyttämä määrä työntekijöitä? No, aika monta. Aika usein tulee mietittyä, että painotukset siinä, mitä yhteiskunnassamme pidetään tärkeänä, ovat todellakin päin männikköä. Kuka kääntää kelkan? Voisimmeko tehdä sen yhdessä?

Vielä kerran presidentinvaaleista

Yritän nyt lyödä kehiin kaiken tietotaitoni Pekka Haaviston puolesta. Toisaalta myös sen puolesta, että joka ikinen äänioikeutettu käyttäisi kallisarvoista oikeuttaan valita maallemme kasvot seuraaviksi kuudeksi vuodeksi. Sinun äänesi on tismalleen samanarvoinen kuin minun, Björn Wahlroosin, Tarja Halosen tai Antti Tuiskun. Mielestäni on rikos jättää äänestämättä. Äänestit sitten ketä tahansa, niin olet äänestänyt oikein, kunhan olet itse varma, että äänesi on mennyt oikeaan osoitteeseen.

Minun ja Pekan tiet ovat ristenneet jo kauan. Oikeastaan siitä lähtien, kun lapsena tiedostin, että ministerinä on joku, jolla on sama sukunimi kuin minulla. Lapsena tietysti uskoin ja luulin, että olisimme jotenkin sukua, ja se tuntui hienolta. No, emme ole. Mutta Pekka Haavisto jätti jo silloin pienen jäljen tulevan äänestäjän mieleen, ja ilolla olen vanhemmiten seurannut hänen poliittista taivaltaan.

Olikohan se joskus keväällä, kun Haaviston presidenttiehdokkuudesta alettiin tosissaan puhua. Olin jo silloin riemuissani ja tiesin välittömästi, kenelle ääneni menisi. Tarvittaisiin ihme, että löytyisi joku pätevämpi ja minulle sopivampi ehdokas. Haavisto itse totesi, ettei lähde ehdolle vain vihreiden riveistä, vaan haluaa tuekseen laaja-alaisen kansalaisvaltuuskunnan. Tuollaista liikehdintää oli kuitenkin jo silloin siinä määrin, että hän saattoi lähteä ehdolle. Kesällä asia virallistettiin ja Haavistosta tuli ensimmäinen kilpaan mukaan ilmoittautunut.

Siitä lähtien, yhä kiihtyvällä tahdilla, ovat Haaviston kannattajat uurastaneet suosikkinsa puolesta kerätäkseen lisää ääniä hänen taakseen. Itse olen joutunut jopa hillitsemään intoani klikkailla linkkejä facebookiin, koska tiedän sellaisen toiminnan ärsyttävän joitakin ihmisiä. Olen myös kerran alentunut vetoamaan mahdollisiin Arhinmäen kannattajiin, jotta vaihtaisivat ehdokastaan samaa arvomaailmaa edustavaan toiseen vaihtoehtoon. Sellaista ei pitäisi tehdä, olen siitä pahoillani. Jokainen valitsee ehdokkaansa itse. Epävarmoihin ja politiikasta kiinnostumattomiin ihmisiin on helpoin vedota, ja heidänlaistensa vuoksi nettikampanjointia harrastan. Parhaiten Haaviston puolesta puhuu tietenkin hän itse vakuuttavalla olemuksellaan, hienoilla vuorovaikutustaidoillaan ja asiantuntevuudellaan.

Pekka-hurmos on mahtavaa seurattavaa! Sillä on kiivetty jo gallupeiden kakkoseksi, vaikka gallupit eivät vaaleja ratkaisekaan. Pekan äänestäjät tuntuvat netin temmellyskentilläkin olevan kuin Pekka itse: rauhallisia, fiksuja, hyvätapaisia, mukavia ihmisiä. Kaikkialta Suomesta, kaiken ikäisiä, kaikista elämäntilanteista, kaikista ammateista, kaikenlaisista puoluetaustoista. Pekasta tykkäävät niin nuoret, mummot, naiset, miehet, vähemmistöjen edustajat, kulttuurivaikuttajat kuin yönsä huonosti nukkuvat porvaritkin. Yönsä huonosti nukkuvat siksi, että porsasporvarit toki äänestävät kursailematta Niinistöänsä vailla kritiikkiä. Omantunnon vielä omaavat ovat heränneet ajattelemaan, että meillä olisi muutakin, ehkä jopa tärkeämpää ajateltavaa kuin omaisuus ja sen kartuttaminen.

Meillä olisi tämä planeetta ja sen säilyttäminen lapsillemme ja lapsenlapsillemme. Elinympäristömme turvaaminen vaatii niin ekologista kuin eettistäkin osaamista. Pekalla on juuri nämä kaksi raudanlujaa vahvuutta muiden hyvien ominaisuuksiensa lisäksi. Hän ratkoo työkseen mitä pahimpia konflikteja maailman vaarallisimmilla alueilla. Hän oli mukana perustamassa Vihreitä. Suomella ei ole varaa käpertyä kuoreensa aikoina, joina päätetään koko maailman tulevaisuudesta. Meillä on oltava keulakuva, jolla on hyvä verkosto ja joka on hyvä verkostoitumaan aivan joka puolella, niin pienissä kuin suurissakin saleissa. Ihminen, joka välittää aidosti tulevaisuudesta ja siitä, että se on hyvä meille ihan jokaiselle.

Pekan vahvoihin argumentteihin kuuluu, että konfliktit tulisi pyrkiä ratkaisemaan niiden syntymäpaikassa. Tähän tarvitaan kansainvälistä yhteistyötä, jolloin konflikteista maailman äärissä tulee meidän kaikkien asia. Jos vetäydymme niiden ratkaisusta, niin löydämme kyllä edestämme sen, minkä olemme jättäneet taaksemme. Kolmannen maailman ongelmat ovat alun perinkin suuressa määrin teollistuneiden maiden ahneuden aiheuttamia, joten olisi silkkaa sikailua jättää heidät oman onnensa nojaan ja päälle päätteeksi todeta, että tänne ette muuten tule. Mädäntykää vaan sinne pakolaisleireillenne. Maailma ei voi jatkaa tällä tiellä. Hyvinvointi ei voi loputtomiin polarisoitua eli jakautua näin räikeän epätasaisesti.

Rauhanturvaaminen ja konfliktien ratkaisu neuvottelemalla ovat Suomen osaamisaluetta, jota kannattaa viedä maailmalle. Sillä voimme turvata tulevaisuutta ja olla edelläkävijöitä. Tähän ei Natoa tarvitse välttämättä sotkea. Pekkakin on enemmän YK:n miehiä.

Haavisto piti mainion uudenvuoden puheen, joka on löydettävissä Youtubesta. Iloksenne linkitän sen tietenkin tähän. Puheesta käy ilmi lukuisa joukko muita Haavistolle tärkeitä aiheita rauhanrakentamisen ja ympäristön lisäksi. Eniten sydäntäni lämmittivät sanat kulttuurin ja koulutuksen puolesta sekä hyvinvoinnin epätasaista jakautumista ja kiusaamista vastaan. Haavisto on hieno puhuja, mutta sen lisäksi hän on tekijä. Ympäri maailman arvostettu sellainen. Kielitaitoinen, miellyttävä ja edustava ihminen.



Tämän 25-vuotiaan lastentarhanopettajan ja esikoistaan odottavan naisen ääni menee Haavistolle, koska minun Suomeni on paremman tulevaisuuden Suomi. Ympäristöystävällisempi, suvaitsevaisempi Suomi. Lasten Suomi.